Joszin lasi oli tyhjä. — Yhdellä hyppäyksellä kävi Gust eteisessä tuoden mukaansa uuden annoksen syötävää ja juotavaa.
— Jaa-a! Mitä te olisitte ihmisestä tahtoneet tehdä, sanoi Olly hiljaa itsekseen…
Molemmat käsivarret pöydällä istui Milada kuunnellen. Kädet hän oli kätkennyt syvälle paksuun, kiiltävään tukkaansa, seuraten keskustelua haaveksivin katsein ja puoli-auennein kuumin huulin.
Gust nojasi päänsä Miladan ohimoihin ja Miladan hiusten kiemurat ympäröivät hänen vereviä poskiaan.
— Eikö Joszi puhu loistavasti, kysyi Gust hiljaa, mutta se puhe on vakavampaa laatua, kuin mitä hän itse tahtoo myöntää.
— Minä huomaan sen, vastasi Milada samalla tavalla.
Joszi katsoi taas syvämielisenä täytettyyn lasiinsa.
— Mihin sinun suloinen tenhosi on hävinnyt, kysyn? Mihin hukkui nuoren ruumiisi seikkailuhalu? Etkö edes tiedä? Sinä tuhlasit kuninkaallisesti hehkua, rakkautta, intohimoa yhtenä iltana saadaksesi varhain aamulla kupin lämmintä suklaatia leivoksien kanssa. Suklaatia ja tuulihattuja… Muistatko niitä enää?
— Oi te naiset, naiset! Kuka on teidän herttaisessa sekamelskassa hyörivään luontoonne saattanut näivettävää järjestystä ja kiduttavaa kuria? Kuka on teistä tehnyt jokapäiväisiä, järkeviä poroporvareita, teistä puotineideistä, pesijättäreistä, ompelijattareista — elämämme perhosista? Kuka on saanut teidän elämänne suistumaan riemun kimaltelevasta radasta? Kuka on opettanut teitä rahoja laskemaan? — Olly — Polly, kaikkein utumaisin viinihaavekuva päättää päivänsä lihakaupan omistajana! — Oi, oi, oi!
Olly veti kaikilla kymmenellä sormellaan kevyeesti järjestetyn tukkalaitteensa eteenpäin. — Paljasta pötyä, — sanoi hän puoliääneen Miladalle. — Sellaisia ovat herrat miehet. Itsensä puolesta eivät tahdo huolehtia niin ala-arvoisista asioista, kuin mitä raha-asiat ovat tahi perheen ylläpito.