— Hän on ihanne-ihminen! Huomaappas, hän on vannonut olevansa kajoomatta Ollyyn, ennenkuin Olly itse sen tahtoo. Se on ankara lupaus. —
— Oi, vanhapoika-ihanuus. Sa minne häivyit meiltä?… lauloi Gust hiljaa Ollyn kirkkaan sangen miellyttävän sopraanon kaikuessa…
— Kaikki on täällä niin kummallisen yli-inhimillistä, — niin kaunista, niin kaunista, ajatteli Milada. — Nämät herttaiset ihmiset…
— Mutta juoppas hiukkasen, sinä katselet kuin Sfinxin silmillä, sinä
hymyilet, — mutta samalla kertyy usvaa silmiisi, uhaten kyyneltyä…
Armaani, sinä olet niin vaiti. — — Miten nimesi lyhennetään? —
Miladaa on raskasta lausua.
— Niin raskasta kuin rakastaa minua, sanoi Milada nousten seisomaan…
— Eipäs. — Tuli välähti Gustin silmissä. — Sinä olet solakka ja vahva kuin poika. Minä pidän sinusta. — Ja Gust painoi vaalean päänsä Miladan lanteille.
Joszi huusi pianon luota. — Hän näyttää minusta pakenevalta vuorikauriilta, joka hyppää suurten, suurten kuilujen yli — hei — hopp —
— Minä kutsun sinua Milaksi! Enkö saa kutsua — — —
— Siis veljenmalja!
Olly istui pianon ääressä heiluttaen jalkojaan. — — Soita jotain
Wagnerilta, pyysi hän, vääntäen silmiään ylöspäin. — Soita miten
Tristan joi lemmenjuoman, soita!