Milada seisoi akkunan ääressä palmikoiden kuun valossa kiiltävää tukkaansa.
— Miks'et anna hiuksiesi vallehtia vapaina, sanoi Gust loukkaantuneena.
— Se ei sovi minulle, vastasi Milada hiljaa.
— Ole toki iloinen, armaani, sanoi Gust hellästi, — odota, minä tuon uutta viiniä.
Gust otti kaapista tumman, leveälitteän pullon. — Tämä on sinua varten, se on parasta.
— Kiitos, mutta minä en juo enää.
Milada pelästyi. Hänen omat sanansa kuuluivat kaavamaisilta. Mitä hän täällä oikeastaan teki! Gust oli hellä, oli lämmin. — Mutta häntä, Miladaa, — pusersi selittämätön pakko, joka kiertyi kuin rautainen rengas hänen aistimuksiensa ympäri.
— En voi auttaa, en tunne itsessäni mitään hehkua, — ajatteli hän kauhistuen, en voi antaa hänelle mitään takaisin, minä olen jo liian paljon saanut kokea.
Äkkiä Milada tarttui Gustin käsiin. — — Tahtoisin olla sellainen, millainen Olly on, sanoi hän kiusaantuneena, — tahtoisin olla iloineen, kepeäluontoinen ja taipuisa kuin Olly. — Mutta minä en voi olla sellainen, — sinä saat sen vielä kokea. — Sinä tulet kauhistumaan minua. En ikinä maailmassa voi olla niin viehättävä kuin Olly.
Gust polki lattiaa. — Sinun ei tarvitsekkaan olla Ollyn kaltainen. Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet. Sinä olet katkera kuin metsän hedelmä. — Etkö sitä käsitä? Sinun olentosi huumaa minut. — Ensi hetkestä se vaikutti minuun. Minä asetan sinut ja sinun vaikenemisesi korkeammalle kuin kaikki mailman Ollyt. Minä en ole mikään poikanulikka, joka pikiintyy ensimmäiseen tyttöepanaan. — Milada, sano minulle, mikä ominaisuutesi minut kietoo sinuun! En tunne enää omaa itseäni! Minähän olen ihminen, joka en lakkaa itseäni koskaan tarkkaamasta. En rakasta sinua aistillisesti, enkä yksinomaan himoitsekaan sinua, vaikka sinä olet kylläkin kaunis. Mila, en ole ketään naista sillälailla katsellut kuin sinua. —