Gust vaipui Miladan eteen kätkien päänsä hänen hameisiinsa. Viereisestä huoneesta kuului hiljainen soitto, ja Ollyn kimakka ääni raikui sen ohessa.
— Minä tahtoisin hukkua sinuun, kuiskasi Gust kiihkeänä.
— Gust, Gust. Milada tarttui molemmilla kylmillä käsillään Gustin päähän etsien hänen huuliaan.
— Se ei ollut oikea suudelma, kuiskasi Gust jännittyneenä — vetäen
Miladan viereensä vuoteen reunalle…
Milada tarttui Gustin molempiin käsiin — tyrkätäksensä ne luotaan. —
Hänen puheensa oli valju ja vitkallinen. —
— Kuule Gust, — se on —, minä tiedän sen, — se on naurettavaa, että nyt lähden luotasi, sinä naurat itsekin minulle jälestäpäin, toiset nauravat myös. Te tiedätte, — mihin minä menen. — Minulla ei tietysti ole enää mitään menetettävää, ei siis mitään pelättävää eikä anteeksi annettavaa, — Tiedän sen. — Ja kuitenkaan — en tahdo olla vaan täksi hetkeksi rakastajattaresi, — en tahdo…
Milada puhui hiljaa ja kuitenkin hänen joka sanansa tuntui painavalta ja leikkaavalta pimeässä huoneessa.
— Tiedän, ett'et kunnioita minua sen vuoksi rahtuakaan enemmän.
— Ole hiljaa, sanoi Gust raivoisasti pudistaen Miladan käsivartta. —
Miten rohkenet puhua minulle noin!
— Sinä et aavista, miten vaikeasti, — miten pitkän taistelun kautta olen vasta jaksanut kohottaa inhimillisen itsetuntoni, yksilöllisyyteni, — ne menetän nyt kaikki yhtenä hetkenä. En omista niitä sitte enää. — Ja sinä — — et huomisaamulla enää muista, olinko minä vaiko jokin muu nainen luonasi!