Laske! — Milada pusersi Gustin rantimia. Minä sanon sinulle, Gust, — Milada kohotti äänensä, — se oli kova, melkein uhkaava, — sinulla ei ole oleva mitään nautintoa minusta. Silloin Gust hellitti.
— Älä huuda, — sihahti hän, — he kuulevat.
Milada juoksi pystyyn ja järjesti hiuksensa ja vaatteensa. Hän tunsi Gustin suuttumuksessa miesylpeyden, jota hänen kieltonsa oli loukannut ja syvästi nöyryyttänyt… Eihän kukaan usko muuta, kuin että olen antautunut sinulle, sanoi Milada kuvaamattoman surullisena katsoen Gustiin, joka oli kätkenyt päänsä patjoihin, — — anna minun mennä! En voi — en osaa edes selittää sinulle, miks'en voi taipua tahtoosi. Gust ei vastannut.
Silloin Milada aukasi viereisen huoneen lukon katsahtaen sinne. Joszi istui pianontuolilla nojautuen pitkälle taaksepäin, ihan niinkuin Milada oli hänen poistuessaan nähnyt istuvan. Hän soitti kepein, huolettomin sormin säveleen toisensa jälkeen, hiljaisia, suloisia vaihteluja, ihmeellisiä sointuja, jotka hajaantuivat ja yhdistyivät sulautuen kaihoisina yhteen. Hänen pienet silmänsä katselivat autuaina ja mailman unohtavina ympäri huoneen koristekattoa.
Naama viidessä viurussa oli Olly kyyristynyt nojatuoliin, töllistellen väsymättömään soittajaan. Kuin pelastuneena hän hypähti pystyyn Miladau astuessa huoneeseen… Tuossa oli kilpakosija! — Tuo oli saanut tahtonsa tyydyttää.
— Sellainen mölhö, haukkui Olly, tuolla aasimaisella pianontakomisella se turmelee koko iltamme. — Noh, mutta lakkaa toki, kiljui Olly.
Joszi sulki kannen. — Ystävällisesti hän vilkutti silmiään Ollylle.
— Näetkö, että minä en ole tänään juovuksissa.
— Senkin tolvana!
— Kuule, minä en aio blaijata tänään.