— Milada ei voikaan tulla, sanoi hän Joszille, joka makasi sohvalla poltellen tupakkaa, hän tahtoo että me menisimme hänen luokseen. — Mitä sinä arvelet?
— Mennään sitten.
— Mutta minua ei tämä juttu, — Herra ties, — ollenkaan miellytä näin. Se on toki, — etkö myönnä? — Se on vähän kiusallista, että menisin sinne — taloon.
Savupilven takaa luki Joszi: — Sa kutsuit pirun, pelkäät liekkiänsä.
Gust punastui hiusmartoon asti. — Sinä et kai uskone, että — hän — —
— Mutta minä pyydän, nenästä vedettävä rakastunut mies, älä heti päälle lennä. Ja älä tee asioita mutkallisemmiksi, kuin mitä ne ovat! Milada ei voi tulla sinun luoksesi, ergo (siis) sinä menet hänen luokseen.
— Ole hyvä, Joszi, ja ota minun asemani kerrankin vakavalta kannalta!
Joszi nousi istumaan vääntäen kasvonsa seitsemään mutkaan. Hän puri hampaitaan lujasti ja suoraan yhteen, aivan kuin joka kerta, jolloin jokin seikka tuntui hänestä kuoleman vakavalta. — Näin siis!
— Pölkkypää! — Gust kulki pitkin askelin huoneessa edestakaisin. Äkkiä, kotvan epäröityään, otti hän Miladan kirjeen lompakostaan, tarjoten sen sanaa sanomatta ystävälleen.
Joszi kiersi lehteä sormiensa välissä, sitten hän nousi seisomaan, astui ikkunan ääreen lukemaan kirjeen alusta loppuun.