Bine pudisti päätään. Minuun ei mikään enää koske, vastasi hän tylsänä.
Eräänä jälkikesäkuun iltana hän läksi. Spizzari oli häntä noutamassa
ajurilla. Spizzari nuuski talossa ja vilkutti merkitsevästi silmiään
Miladalle. — Parin päivän kuluttua saapuu Budweisiläinen tyttö, —
Fischer kirjoittaa, että tyttö pelkää kovin poliiseja.
— Sepä ihanaa. Lopuksi hän laahaa kaikki etsivät talooni, sanoi
Miller.
— Rakas rouvaseni, te luulottelette liikaa liikkeestänne, nauroi
Spizzari ivallisesti, suositellen itsensä.
Käytävässä suudeltiin ja syleiltiin loppumattomiin. Bine kulki kädestä käteen.
— Tässä on silkkihuivi, nyyhki Gisi, sitoen jotain Binen kaulaan. —
Junassa vetää.
Milada sanoi viimeisenä sananaan: — Pää pystyyn Bine! Väisty ylivaltaa!
Sitten roskat läksivät liikkeelle kolisten kadulla. Kerran vielä Bine käänsi päänsä nähdäkseen entisen olinpaikkansa. — Mutta Milada ei seisonut, kuten Bine toivoi, portilla nyökäyttäen päätään… Luukut olivat kiinni; sokeana ja vaiti törrötti siinä Punatalo.
Bine huokasi… "Tohtori" oli kai tuolla ylhäällä. Ja tuo viimeinen katkera pettymys kiertyi hänen mielensä ympäri kuin kivikuori.
* * * * *