Miladan suhde "Tohtoriin", joksi Gust yleisesti kutsuttiin talossa, oli jo muutamien päivien kuluttua tunnustettu salamannopeudella luonnolliseksi. Kaikenlainen panettelu, juoruaminen ja urkinta oli näille ihmisille outo, vaikka ne porvarillisissa piireissä olisivat sekottaneet joka-ikisen tällaisen suhteen miehen ja naisen välillä. — Punatalon maailmassa ollaan sittenkin paljon vähemmän kateellisia, paljon hyvänluontoisempia ja suvaitsevampia elämän luonnollisimmissa kysymyksissä kuin muualla yhteiskunnassa.
— Heidän on hyvä olla, huokaa kai jokunen. Mutta ei kukaan tee rivoja, omaa itserakkauttaan kutkuttavia viittauksia, ei kukaan ennusta pahinta, ei puno likaisia juonia nuuskien ja penkoen tapahtumain syitä kateellisena voivottaen, miten tuo juttu selvinnee ja kuinka voi yleensä ymmärtää, että tuo mieskin pitää tuosta naisesta y.m., y.m. — Gust, joka oli juuri syntyään ahdasmielisestä poroporvarimailmasta, viihtyi hyvin tällaisten ihmisten parissa, jotka antoivat hänen persoonalleen asianmukaisesti tilaa kunnioittaen toisten ihmisten taipumuksia. Se teki häneen terveellisen ja rauhoittavan vaikutuksen.
Otettiin ylimalkaan tosi-asiana vastaan se, että Gust ja Milada olivat pari, Millerkään ei pannut tätä vastaan eikä vikissyt.
Hän tervehti päinvastoin Gustia sangen kunnioitettavasti kumartaen joka kerta, kun tapasi hänet käytävässä eikä jättänyt koskaan kiittäen esiintuomasta, miten tuo herra Brenner oli vakaantunut.
Gust olikin pitkän kinailun jälkeen Miladan kanssa ajanut tahtonsa läpi, että hän maksoi itse Millerille kaiken minkä talossa kulutti. Usein Gust viskasi Millerille suuren kultakasan, jättäen pikkurahat jälelle pöydälle. Neideille Gustin jokapäiväiset käynnit tuottivat onnellistuttavamman vaihtelun kuin ennen.
Ja kuin ennenkin, tuskin kynnyksen yli astuttuaan, joutui Gust innostuneen naisjoukon keskuuteen, josta hän suurella vaivalla pääsi irti. Hän koetti irtaantua tahallaan jotensakin tuntuvalla miehisellä ylimielisyydellä, hiljaisuudessaan odottaen, että Milada sen johdosta tekisi muistutuksia ja viittauksia. —
Mutta Milada vaikeni. — Ehkä onnekas vaisto hänet siihen johdatti tahi rakastuneen naisen luontainen itsekkyys, joka ei osoita tarkoitusperäisyyden, eikä järjestelmällisen kiehtomisen merkkiäkään.
Milada oli tullut nuoreksi, hän eli huolettomana. Hän eli uutta, autuaallisen lennokasta lapsuuden aikaa, hän puhui merkityksettömiä, haaveellisia sanoja, hän nauroi heleästi näkyvästi vähäpätöisten ilon aiheitten elähyttämänä, ja hän nauroi, milloin ja missä vaan.
Hän versoi. — Ja luonteensa tuhannet myöhästyneet kukkaset hän levitti ajattelematta ja onnensa herpauttamana sille harmaalle elämänmatkalle, jonka Gust ja hän yhdessä vaelsivat.
Hän nauroi, kun tytöt kiersivät piirissä Gustin ympärillä, hän nauroi Gustin suuttumuksesta rypistyneelle otsalle, miten hän liiotellen työnsi tytöt luotaan. Hän jäljitteli Gustin vihan purkauksia Millerin suhteen, ja hänelle tuotti lapsellista nautintoa saada toistaa ne harvat kiittävät sanat, jotka Miller lausui Gustista happamin naamoin.