Ja kuitenkin se oli Gust, joka täysin ja esteettä hukkui Punatalon ilmanalaan. Hänen hemmoiteltu ja merkillisiä sattumia etsivä hiukan kunnianhaluinen luonteensa huojui mielihyvällä ja viehkeänä niillä päistäreitä vailla olevilla ihailun ja arvostelun patjoilla, jotka hänen olemukselleen täällä asetettiin. Hänen tunteensa Miladaa kohtaan olivat naishimoitsemisen ja itseihailun sekoitusta; hänestä oli suurenmoista uskaltaa rakastaa tällaista naista.
Hän tuli jo vähä ennen puolipäivää kirjat ja vihot kainalossa Miladan huoneeseen, istuen hänen kirjoituspöytänsä ääreen, sillä hän väitti, että Punatalossa oli mukavampi lukea kuin kotona, missä rautatavaroiden lastauksen ja purkamisen synnyttämä kolina ja virran välke ja kimaltelu häntä häiritsi. Pian hän kuljetti mukaansa paperosseja ja pitkän piippunsa ja ripusti sen Miladan avainkimpun viereen. Kotitakkinsa hän yhdisti Miladan harmaaseen siivousesiliinaan, käyttäen sitä täällä työtä tehdessään.
Hänen raikuva, lämmin äänensä ja egyptiläisen tupakkansa haju täytti huoneen. Ja kuin pieni lellipoika hän pyysi aina Miladan luoksensa. Ja jos Milada ei ehtinyt aina tulla, niin hän vihelsi kuin signaalitorvi, joka veti Miladaa hänen luokseen, Miladan omien puheitten mukaan, kuin hinausköysi.
Sitten Gust otti Miladan syliinsä alkaen ladella. — Aa — kun Gustin saat — niin ee, älä pakene! — Ja hän piti Miladasta kiini, kunnes tämä oppi virheettömästi pitkän jaarituksen.
Miladan mielen ihan täyttivät ne tuhannet hellät ajatukset ja lemmen yllätykset, jotka heidän rakkaudenkohtauksissaan syntyi, jolloin he puhuivat ja väittelivät pikku tapauksista. Hänen päässään pyöri runoja ja riimejä, joita Gust lausui hänelle koulupojan innolla. Tämä uusi raikas terve mailma aukeni Miladalle kuin vapautetulle vangille laaksojen laaja vihreys, niin että hän kulki kuin unessakävijä niissä suojissa, jotka hän tunsi lapsesta saakka. — Hän suoritti konemaisesti vanhat tehtävänsä ja kuitenkin hän pyrki kuin velhottu uuteen ilmapiiriin, — niin että hän, tuo aina itseään hallitseva ihminen jäi hermostuneena sanattomaksi, kun hänen äkkiä ja odottamatta piti puhutella jotain ympäristöönsä kuuluvaa. Kesken tointaan leikatessaan palttinaa, siivoessaan, kehoittaessaan ja moittiessaan tyttöjä, niin tietoisuus Gustin läsnä-olosta kehittyi niin voimakkaaksi onnellisuudentunteeksi, että hänen täytyi muutamiksi sekunneiksi herjetä tehtävästään ja pusertaa rintaa kädellään, sillä hänen silmilleen laskeutui mielenliikutuksen harso. Hän ei enää seurannut levottomana ja jännittyneenä ympäristönsä tapahtumia. Hän lepäsi.
Mutta tässä onnenhuumauksessa poltti Miladan sisässä tumma verinen haava, joka särkevin hienoin säikein uhkasi hävittää sen terveen ja elinvoimaisen kudonnan, minkä rakkaus hyvääsaattavana oli synnyttänyt hänen keventyneeseen olentoonsa. Milada tunsi alituista kaameaa, kasvavaa kauhua muistellessaan menneisyyttä ja sen selväpiirteisiä kuvia. Ne tulivat räikeinä ja aavemaisina hänen silmiinsä pyrkien päivänvaloon. Milada ei voinut kuvitella, että hänen rakastettunsa nauravine poikasilmineen voisi koskaan katsella tyynenä hänen varhaisimman lapsuutensa surkeutta. Milada ei tahtonut paljastua lemmitylleen vailla kaikkea runollista viehätystä, vailla sääliä herättävää kohtalokkuutta, hyljeksittynä ja potkittuna katutyttönä.
Hänen tietoisuuttaan kaiveli aina ja vitkaan tuska, joka pelkäsi, että rakastetun lempi kylmenisi, että hänen hellyytensä hävisi, kun hän oppisi tuntemaan ne tuhannet irstailut, joihin Miladan oli täytynyt heittäytyä, ne loppumattomat nöyryytykset ja iskut, jotka hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat saaneet kestää, ennenkuin hän oli jaksanut nousta selvyyteen. Tämä taistelu elämän selvyydestä alkoi jo silloin, jolloin hänen muistojensa haave, kalpea nainen, jota sanottiin Jankaksi, häntä hoivasi, suojellen häntä usein hänen äitinsä ja tämän rakastajien lyönneiltä ja rivoilta haukkumasanoilta.
Jokainen olento oli joskus saanut vähän aikaa elää puhtaassa, rivouksilta suojatussa ilmapiirissä. — Kaikkein pahekkaimmillakin oli ollut suloinen lapsuuden aika. Miladan lapsuus vaan oli ollut ruma.
Kerran lempensä huumauksessa oli Gust painanut häntä lujasti rintaansa vastaan sammaltaen: — Jospa olisin tuntenut sinut ennen, Milada, olisin tuntenut ja pelastanut sinut noilta kauhistuksilta.
Siitä Milada päätti, että Gust muisteli noita kauhuja, ja kaikesta huolimatta puistatuksella käsitti, millaisessa ympäristössä Milada eli. Ja niin elävältä tuli Miladan mieleen kuva siitä, että Gust hänet pettäisi, että heidän onnensa oli vaarassa, vaikka hän ei voinut sen vaaran suuruutta määritellä, niin että hän mieli kuohuksissa ryntäsi huoneeseensa, missä Gust juuri oleskeli ja katseli Gustia kuin mielenvikainen. Niin syvällä kalvoivat häntä menneisyyden muistot.