Kiinni menneen oven pauke oli hänet pelästyttänyt.

Gust istui onneksi paikallaan huutaen remahtain: No vihdoin, Mila, minä kaipasin sinua kuin reisusälli.

Milada pusersi Gustin päätä ruumistaan vastaan. — Kuule, — sanoi hän mielenliikutuksesta samealla äänellä, älä mene koskaan luotani sanomatta: huomenna palaan, Mila, — tahi —

— Tahi?

Milada hymyili vaikeasti nostaen sormensa:

— Tahi sano, ett'et yleensä enää palaa.

Gust katsoi hämmästyneenä häneen: Mikä sinun päähäsi pälkähtää?

— Minä olen nolo, mutisi Milada puistaen päältään monien tuntien tuskat lyhyenä lemmen hetkenä.

Milada oli onnellisin ja tyynein silloin, jolloin hänellä oli vapaa aika. Silloin hän istui Gustin vieressä kuunnellen hieman etukumarassa tämän kertomisia. Gust tunsi palavan halun avata sydämensä jollekin elävälle olennolle. Hän osasi hyvin kertoa ja kuvata elävästi. Sillä ominaisuudella hän hieman ylpeilikin. Gust puhui mieluimmin äidistään, jota hän oli rakastanut kuin epäjumalaa, hän puhui siitä hiljaisesta ylimysperheestä, jossa äiti oli syntynyt, niistä pienoiskuvista, porsliineista, ja vanhanaikuisista wieniläisistä huonekaluista, jotka iso-äiti oli omistanut. — Iso-äiti itse oli entisen ajan viimeisiä ilmiöitä. Vuosikausiin ei iso-äiti ollut astunut jalallaan suurkaupungin kaduille, hän ei lukenut lehtiä eikä kaikenlaisia muotikirjoja. Hänen harrastuksensa kohdistuivat vaan hänen kotiinsa. — Iso-isä oli ollut vanha, laiha herra, sinisilmäinen, aina puettu ruskeaan arkitakkiin. — Mutta hän ihaili kauneutta yli kaiken! Kaikkialta hän etsi sitä ja hankki, minkä saattoi. — Hänellä oli museo. — Vaan norsunluusta veistettyjä pienoiskuvia oli hänellä 300 kappaletta, kun hän kuoli. — Kuvittele, millainen mies hän oli! Hän ei sietänyt rumaa eikä sairasta ihmistä. — Se ei saanut astua hänen kynnyksensä yli. — Parasta ystäväänsä hän ei voinut nähdä, kun tämä sai mädättävän kasvin nenäänsä, — Ja siitä huolimatta hän oli kuin hyvä lapsi. Alma täti sanoo, että minä olen tullut häneen. — Vaan en usko sitä. — Minulla ei ole niin vahvaa kauneudenaistia — niin perinpohjaista. — Ja paljon minussa on sekoittunut, — hänen, isäni perintönä. En erehdy siinä suhteessa. — Isä on raaka nousukas ilman sellaisten ihmisten tavallista yksinkertaisuutta ja luonnollisuutta. Hänessä pistää rikkaan miehen ylpeys aina esiin, tuntemattomien voimien hallitsija. Kuvittele, miten äiti on kärsinyt yhdyselämästä tuollaisen pohatan kanssa. Tiedätkö, miltä tuntuu alituinen vaiti-olo isän ja äidin välillä, miten se painosti minua lapsena!

Milada hyväili Gustin käsiä. — Nyt on kaikki ohi, mutisi hän suudellen
Gustia.