— Ja kun tietää, että äiti myötiin avioliittoon, — tuo hellä suloinen nainen, mieli täynnä unelmia, haavekas kuin konsanaan nainen voi olla. — Jospa olisit lukenut ne runot, ne sadut, ne kertomukset, mitkä hän minulle saneli! Koko luonto eli hänestä. Kaikki kuolleet esineet, kaapista alkaen pienimpään villatukkoon saattoivat antaa aihetta keskusteluun. Ja me keksimme leikkejä, me teimme ihmeellisiä, kummastuttavia löytöretkiä noissa kahdessa huoneessa, jotka muodostivat meidän mailmamme. Sillä alakerroksessa asui isä, vaan elämänsä tärkeimpinä hetkinä meni äiti alas isän luo. — — Kerran äiti kannettiin isän luota — pyörtyneenä tänne. — Gust ponnahti pystyyn. — Sen ajan, sen hetken perästä vihaan sitä miestä, jota sanotaan isäkseni. Gust oli täynnä intoilua, täynnä sankarimaisuutta. Ja Milada ihaili tuota nuhteetonta, pelotonta ritaria, — joka sai joka kuukausi 500 guldenia siltä mieheltä, jota "sanottiin hänen isäkseen", ja jolle hän tuon tuostakin lähetti laskuja, jonka suorittamista hän sydän kurkussa toivoi.
— Mutta äitisi oli onnellinen omistaessaan sinut.
— Mutta ennenkuin minä synnyin, niin hän eli kuusi vuotta yksin tuon miehen rinnalla. Hän eli tuossa kamalassa, kumisevassa talossa, missä on vaan rautaplootuja kellarikerroksesta vinnille asti. — Hän, joka oli syntynyt kauneuden paratiisissa. — En ymmärrä miksi isä oikeastaan oli nainut äitini! Hän ei soveltunut hituistakaan isäni maailmaan, isäni seurapiiriin. Äiti ei myös näyttänyt olentonsa aarteita isälle. Hänen kasvonsa ihan muuttuivat isän läheisyydessä. Kun äiti sairastui, huusi hän, jos isä lähestyi häntä. Minä en laskenut lopulla isää äitini lähettyvillekään, ja minä luulen, Mila, että isä sen erän perästä vihaa minua.
— Oi, ei kukaan sinua vihaa, Gust, ei hänkään. — Kuka voisi vihata sinua, sanoi Milada päätään pudistaen ja päättävänä.
— Vaan — mitä minua hänen vihansa oikeastaan liikuttaa! Se on muuten sopivin suhde välillämme. Hänen vihansa minä käsitän. Hänen rakkautensa ilettäisi minua. Minulla on sama tunne kuin mikä oli äidilläni. Lopuksi, niin hän on raha-asioissa kuitenkin mukiin menevä. En vaadi häneltä enempää.
— Ja kun sinä olet valmis lääkäri, ei sinun tarvitse enää pyytää penniäkään häneltä.
— Siihen kuluu aikaa, — usko pois. — Ja mitä lukemiseen tulee, niin… en tiedä, oliko viisainta ruveta lääkäriksi. Äiti kuvitteli minusta suurta. Sen sanoi iso-äiti. Mutta he kuolivat ja kaikki muu kuoli heidän kuollessaan, myös minunkin tulevaisuuteni toivo.
Milada painoi kätensä Gustin huulille. — Älä puhu noin, Gust! Sinulla pitää olla vaan luja tahto. Sinun hyvillä taipumuksillasi voi edistyä, — aivan höyhenen keveästi.
— Tiedätkö tyttöseni, mitä minä usein mietin. — Minä olen liian lähellä luontoa. — Minä tunnen sen. Minusta olisi pitänyt tulla maanviljelijä, — tahi metsäherra, jotain tuollaista. Et voi kuvitella, miten nautin vuoristossa. Kaikki pikkumaisuus ja ilkeys häviää, jota on minussa kuin muissakin kuolevaisissa. Heittäydyn maahan ja imen itseeni maa-emon voimaa. Mutta pane se ajatus isäni pääkalloon! Jospa edes voisin pakottaa itseäni vaihtamaan sanan hänen kanssaan! Totta vie, Mila, minun pitäisi vaihtaa ura! Herra jumala, kartanoa on helppo hoitaa jossain Kärntenissä, Tiroolissa. Ja sitten! — Hyvä jumala!
Gust syleili lujasti Miladaa. — Siellä me eläisimme yhdessä ilman säädöksiä, ilman säädyllisiä rajoituksia. Ei tarvitsisi aina huolehtia siitä, mitä toiset sanovat. Silloin voisin heti saada sinut omakseni, armaani, ja pitää sinua luonani aina, aina ja olla autuas. Silloin koko keisarillis-kuninkaallinen hovi- ja virkamieskalenteri saisi hyppiä ilmassa. Minä soittaisin sille tanssisäveleen.