Milada nauroi painaen poskensa häneen. — Minä tiedän varmaan, että sinä olet synnyttänyt minussa tämän halun —
— Tappaa Miller, sen uskon varsin hyvin.
— En ole koskaan kuvitellut, millainen on laaja maisema, en halunnut pois tältä kadulta. — Nyt tunnen, miten kaihoon täältä pois. — Ihan kuin maalla olisi jotain kerrottavaa minulle.
— Usko pois, kyllä se voi kertoa sinulle paljon.
— Kuule, kun sinä olet näin likellä minua, kuin nyt, jolloin tunnen sinua miehenä — lämpimänä, elävänä, silloin tuntuu minusta ihan, kuin olisin kulkenut kanssasi pitkän matkan, — kuin olisin sinun kauttasi päässyt maa-emoa lähemmäksi. Olen aina ollut kuin jonkun kirouksen alainen, joka on minut luonnosta erottanut.
Gust pudisti päätään. — En voi kuvitella jotain tuollaista. — Siitä asti, jolloin osasin ajatella selvästi, olen aina luonnosta saanut voimaa ja vastustuskykyä. Minua hermostuttaa jokapäiväisen elämän yksitoikkoisuus. Minä tarvitsen kiihoitusta. Minä kaipaan virkeyttä, vaikutelmien vaihtelua, jota ei helpolla saa tuntea. — Mutta luonnon helmassa en tarvitse tuotakaan enää. Kaikki on siellä sopusuhtaista ja hyvää. En ole koskaan voinut käsittää, miksi ihmiset kaipaavat noita elämän eri mukavuuksia. Kun seison vuorenjyrkäänteellä oivallan kaikki, — mitä ympärilläni on. — Siten olen seisonut Matterhornilla, jääpuikkojen kalistessa puroissa. Lumivyöryjen kuohussa koetin unohtaa surun äitini kuoleman johdosta. Vasta vuosi koko tapahtuman jälkeen saatoin itkeä siellä. — Gustin kirkas ääni sameni.
— Oi Gust, minulta puuttuu tuo suuren luonnon sisäinen ymmärtäminen, tuon puhtauden. — On hyvää voida rakastaa sellaista, — joka on yläpuolella meitä ihmisiä, joka ei ole oikkujen eikä väkivallan alainen, joka pysyy muuttumattomana. — Sen vallan alla kärsii katkerimmatkin vastukset nurkumatta.
Gust lausui:
Jos tyttö sinut pettävi, rakasta pian toinen! — Tahi jätä seutu peräti; reppus on kainaloinen.
— Siihenkin luonto hankkii lohdun, nyökäytti Milada päätään vakavasti.
— Mutta nyt pitää minun mennä askareisiini!