Milada näki Gustin rakkaat kasvot muuttuneina vieraiksi, tyhjiksi, tuntemattomiksi. Hurja tuska painoi tällöin Miladaa tällaisina hetkinä. — Hän tahtoi kohota, puhutella häntä, — saada hänet entiselleen, mutta Gustin ruumiin paino pusersi hänet alleen voimalla. —
— Mitä tämä on? Hän mietti kauhusta vavahtain. — Enkö jaksakkaan häntä rakastaa. — Sehän on toki Gust, — Gusthan se on.
Ja ammattihaureuden kauhistuksen tunne raateli häntä juuri niinä hetkinä, jolloin hänellä, — jonka oli täytynyt kuluttaa loppuun niin paljon pyhää nautintoa, — ei ollut antaa rakastetulle ja valitulle sulholleen ei hehkua nimeksikään.
Kun Gust vähän ajan kuluttua painoi päänsä hiljaa ja tyydytettynä Miladan povelle, kietoen hellästi käsivartensa hänen ympärilleen, silloin Miladan hellyys taas pulpahti kukkuroilleen ja hän kumartui lämpöisenä Gustin yli.
Silloin selvisi hänen rikkirevityssä sielussaan lemmen salaisuus.
— Jotain hän naisena olisi voinut rakastaa, jotain joka olisi täydellisempää kuin Gust, — jota hän muistaisi entisyytensä unohtaen jotain, joka olisi pieni, ja heikko ja joka avuttomana hukkuisi ilman Miladan rakkautta… Lasta!
Ja hurjan raivon vallassa katseli hän nuorta ruumistaan, joka vain jaksoi vastaanottaa elämän siemenen hävittääkseen sen säälittä kohdussaan.
* * * * *
Bine Michal oli ollut neljätoista päivää uudessa paikassaan, kun
Punataloon tuli sähkösanoma:
— Sairas täti tulee tänä iltana noin kello 10. Olkaa hevosella vastassa. — Hecht. Budweis.