Milada astui akkunan ääreen katsellen vilkkuvin silmin verhojen läpi kirkkaan huikaisevalle kadulle. Aivan kuin räikeän valon nukuttamana, ajattelematta katseli hän hetken kadulle. Sitten rupesi hänen päätään pyörryttämään ja hän istui lukemaan kirjeitään. Hyvin tarkkaan ja vaikeasti täytyi hänen koota sanat, voidakseen käsittää kirjeitten sisällön. —
Tohtori Lamberg karhusi Mizziä siitä, että tämä oli jäänyt kolmannen kerran velkaa. Hän ei aio häntä enää tarkastaa. —
Milada viskasi kirjeen pois. — Katso Lambergia! Ansaitsee tuhansia meiltä ja kitkuttaa muutamia markkoja…
— Kuule, sanoi Gust pistävästi ja värähtävällä äänellä, eikö meillä ole muuta keskustelu-ainetta kuin tohtori Lamberg?
Milada katsoi häneen oudoksuen. Gust oli ristinnyt käsivartensa, hänen silmänsä säihkyivät hillitsemättömästä vihasta.
— Onko sinusta siis yhdentekevää, lähdenkö vai jäänkö!? Suvaitsetko sinä olla kivestä?
— Mutta Gust! Sinähän lähdet kai pariksi viikoksi, siihen olen valmistautunut jo suhteemme alusta, sanoi Milada katsellen pelokkaana Gustia.
— Kun minä nyt lähden, jään vuosiksi, vastasi Gust, enkä tiedä, palaanko koskaan.
— Gust! — Milada ei huutanut, hän liikahti vaan vähän käsivarttansa.
Gust juoksi vuoteeltaan ja heittäytyi Miladan eteen. Miladan kasvoissa oli jotain, joka häntä pelästytti, ne olivat lyijyn harmaat ja jäykät, — oli kuin kaikki veri olisi niistä virrannut pois.