Gust taukosi puhumasta vetäen levottomana käden Miladan silmiltä. — Katso toki minuun, kun puhun. Sinun itseesi sulkeutumisesi hermostuttaa minua. Me olemme aikoneet ehdottaa, että lukisit lääketiedettä Berliinissä. Sinä olet lahjakas, täällä menee sinussa kaikki, kaikki rappiolle. — — Sellainen tulevaisuus, — minä aion antautua lapsentautien lääkäriksi. — Sinä tulet kovin innostumaan sellaiseen tehtävään.
— Voi, mitä sinä haaveksit, Gust, sanoi Milada surullisena hymyillen.
— Epäiletkö? Eikö se ole mahdollista? Eikö sitä jaksa toteuttaa?
— Minä olen siksi liian vanha, vastasi Milada, sama liikutuksen ilme kasvoissa, jonka näkee vanhemmilla ihmisillä heidän puhutellessaan lempilastaan…
— Kuudessa, seitsemässä vuodessa olet valmis.
— Kuule, sanoi Milada niin painavasti kuin ihmisääni saattaa, sinä et aavista, miten vanha ja väsynyt minä olen — alkamaan uutta elämää. Milada hengitti syvään. — Olisit tullut viisi vuotta sitten, nyt on kaikki myöhäistä.
— Sinä et siis tule mukaan, sinä kieltäydyt, sanoi Gust nousten seisomaan.
— Minä olen sidottu välikirjalla Milleriin. Niin kauan kun hän pitää liikettä, täytyy minun olla täällä. Mutta ei kieltoni riipu sittenkään siitä. — Miller voi mennä vaikka heti luostariin. — Ja sitten olen vapaa. — Vapaa? — Vapaako?
Milada pudisti kepeästi päätään.
Gust polki lattiaa. — Sinä et rakasta minua! Sinä olet valehdellut minulle. Rakkautesi oli oikku! Ja Gust heittäytyi tuoliin kätkien kasvonsa sen nojapuupatjaan.