Joszi oli oikeassa. Häntä Gustia oli vedetty nenästä. Mutta miksi? —
Mikä pidätti Miladaa? Ei hän itse asiassa itsekään pitänyt Berliinistä.
Mutta nyt hän ei voinut matkaltaan peräytyä. — Nyt hänen täytyi
matkustaa.
— Pelkäätkö menettäväsi rahasi? — Kyllä minä… Tuo lause oli raaka. Ja ennenkuin Gust oli ehtinyt lopettaa, ehkäsi Milada häntä käsivarrellaan.
— Älä puhu noin, sanoi hän hiljaa.
— Noh, älä siis ole kuin mikäkin arvoitus! Sinä kätkeyt arvoitusten varustusten taa. Minä menetän malttini.
Milada oli asettunut lempiasentoonsa ikkunan ääreen. Gust kiersi hermostuneena paperossia sormillaan rikkoen sen.
— Sinä, Gust, olet onnellisempi kuin minä, sanoi lopuksi Milada hengittäen syvään, sinä löydät sanoja, — minä haen niitä turhaan. Minä kaihoon niin sanomattomasti, minä kaivertelen ja myllerrän sielunilmiöitäni, mutta kaikki jäävät minulle harmaiksi, varjomaisiksi ja käsittämättömiksi. — Minä tiedän, ett'en voi sitä sinulle selittää.
Milada astui Gustin luo vaipuen hänen tuolinsa viereen. — Kuule, minä en ole vapaa. En saata olla sanomattoman onnellinen silloin, — en syödä itseäni kylläiseksi, kun muut näkevät nälkää.
— Sen ymmärrän varsin hyvin, sanoi Gust ylevämielisesti, samalla päässen painostavasta mielentilastaan, sillä hänen aivoissaan sarasti uusi onnistuneempi asiain käänne. — Sinulla on katutyttöjä hoidettavina. Ne luottavat sinuun, sinusta on tullut heidän n.s. Messiaksensa.
— Eikö asiain laita ole vähän niin? He pitäisivät tämänlaista poistumista, — pakoa, joksi sinä sitä sanot, — petoksena tahi jonain sinnepäin. Tämähän on yleensä luonnollista. — Mutta minä vakuutan, että noita olentoja voidaan toisella tavalla yhteiskunnallisesti turvata.
— Minä olen erään pelastuskodin johtajattaren hyvä ystävä. Anna minulle holhokkiesi osoite! Ehkä Fannikin saattaisi kuulua niihin. Yleisessä kodissa heitä voidaan suojella paljoa paremmin, kuin mitä sinä saatat. Noh, etkö sinä sitten ole vapaa ja esteetön?