— Voi, Gust, miten ihmeen yksinkertaista ja vastustuksetonta on sinusta asioitten järjestäminen pahimmassa kuilussa, kun vaan sormesi ojennat. — Minäkö olisin vapaa!? — Horner sanoi minulle kerran:

— Jospa aavistaisit tyttö, mitä merkitsee käsite: vapaa. — Jokainen voi ehkä olla vapaa ulkonaisesta pakosta ja taidosta, tehdä mahdottomia, mutta olla vapaa haluistaan ja sisäisistä sielun sysäyksistään, — se kuuluu Jumalan ominaisuuksiin. Jumalan korkein oikeus on olla — täysin vapaa. — Sinä, sanoi hän minulle, voit kyllä aukaista sen kohtalon lankavyyhdin, johon olet kiinnitetty, ihan kuin lapsi irroittaa paperileijansa kääreestä, — mutta pitemmälle ei vapautesi ulotu, kuin mitä nuora myöntää. — Ja sinä voit jo alussa huomata, miten lyhyen matkan saat ponnistella. — Kohtalon köysi kiskasee sinut onnettomuuteesi takaisin, olisitpa lentänyt miten korkealle tahansa sini-avaruuteen. — Niin puhui Horner… Ja minä tunnen, miten köysi kiskoo… Ja köydessä on vaan määrätty mitta.

— Sinä jätät minut vaan ällipäisen periaatteen vuoksi, sanoi Gust halveksivasti, vaikkakin tyynenä.

Milada katsoi häneen rukoillen suurin, vakavin silmin: — Voitko sinä tehdä tehtyä tekemättömäksi, Gust? Voitko tehdä olemattomiksi kaikki sen, minkä olen nähnyt ja kokenut varhaisimmista lapsuuden muistoistani alkaen, voitko tehdä tyhjiksi kalkki ne surkeuden kuvat siihen asti, siihen siunattuun hetkeen asti, jolloin opin sinut tuntemaan? Voitko puhaltaa sammuksiin kaikki elämäni menneet vuodet kuin häilyvät liekit? — Gust, minä olen teeskennellyt silloin, kun olen seurassasi nauranut, leikkiä laskenut ja suudellut sinua! Minä en olisi saanut antautua lempeesi. Minulla ei ollut enää oikeutta antaa itseäni miehelle. — Minä en ole vapaa. — Minunkaltaisteni ihmisten täytyy jäädä yksinäisiksi. Minulla vaan ei ollut voimaa kulkea suoraan tietäni. — Minä menin harhaan. Rakastuin sinuun.

Aivan mielikuohujen vallassa kumartui Gust Miladan yli. Hänen tunteensa vääntyivät epätoivoisina kuin kahden rautakovan puserrusruuvin välissä. Miksi piti puhua tästä repivästä seikasta, miksi hänen täytyi kuulla siitä puhuttavan? Hän ei jätä sittenkään Miladaa. Matkustakoon hän sitte Berliiniin tahi ei! Juuri siksi, että hänet pakotettiin luopumaan Miladasta, ei hän hänestä luopunut. —

— Toinen rautaruuvi pusertui tuskaa tuottaen hänen pehmenneeseen
tahtoonsa. — Hän oli menettänyt vedonlyöntinsä! — Hänen täytyi taipua
Miladan tahtoon, langeta hänen kaulaansa rukoillen, senkin hölmö! Ja
Joszi jumalallisessa itsetyytyväisyydessään oli taas ollut oikeassa.

Milada jatkoi: Vaikka kulkisin minne tahansa, seuraavat minua elettyjen päivieni tulokset. Ne ovat muodostaneet luonteeni. Uusi elämä voisi ruveta kiduttamaan minua. — Minä en voisi mitään siinä toimia, sillä entiset avuni olisivat tehottomat. — Minä en olisi sitte enää Milada!… Pysy tyynenä! Minä tahdon, että sinäkin kerran kuuntelet minua!

Milada pyyhkäsi otsaansa kädellään: Kerran halusin ottaa selvän meikäläisten olemassa olon merkityksestä. Tahdoin ymmärtää, mitä meikäläiset oikeastaan ovat. Miksi meidän täytyy piileskellä sokkeloissa, miksi meiltä riistetään tahtomisen mahdollisuus, miksi meidän täytyy hukkua lokaan? Ja kun pääsin siitä selville, hänen, Hornerin johdolla, — Milada nousi seisomaan kuin ajatustensa kiihoittamana, — silloin rupesin vallankumoukselliseksi. Me tahdoimme lyödä alas vanhan maailman. Me tahdoimme rakentaa uuden. Älä naura! Tuo kumouksen aate oli hurmaava. Se oli nuoruuteni aate. Minä olen elämäni ijän kiitollinen siitä, että olen oppinut tuntemaan sen. Koko elämäni muuttui toisenlaiseksi tajunnassani. Opin paljon. Luin kirjoja, joissa oli vakavia, vaikenevia ajatuksia, numeroita ja rautalujia tieteellisiä sääntöjä, ne tekivät entisyyteni katsantokannoille tenän. Ne ajatukset palauttivat haluni, — ne kiihoittivat toisia pyrkimyksiä, ne soivat sielulleni lepoa, kuin ottaen sen helmaansa. Silloin muuttui vihani kovaksi ja jäiseksi! Hetken minun sisäinen elämäni kuin taukosi. Sitten siitä versoi tuhansia hentoja oraita. Nyt en voi muuta kuin rakastaa. Mutta minun täytyy rakkaudessani auttaa tarvitsevia, Gust. En tunne elämää enää pintapuolisesti, en tirkistä siihen ulkoapäin vaan uteliaisuudesta. Nyt tiedän, miltä kannalta se on otettava. Siihen tarvitaan paljon rahaa. Siihen tarvitaan vielä enemmän alttiutta. Minä tiedän jotain, Gust, jota kaikki sinun pelastuskotiesi johtajatarystävättäret eivät tiedä. Nämät tytöt eivät tarvitse kuin vähäsen iskun, jotta ne taas vajoovat takaisin, ne eivät kaipaa muuta kuin kehoittavan hymyn noustakseen. Meikäläisiä täytyy kohdella loppumattomalla, vaihtumattomalla anteeksiantamisella, meitä täytyy taluttaa kädellä, jota ei koskaan puida vihasta nyrkkinä. Oikein sanoit, ett'en ole voinut vielä ketään pelastaa täältä. Pelastaa? Jo onnen, levon ja luoton hetki on pelastusta. Oi Gust, vaikkapa antaisit leivänpalasen vaan nälkiintyneelle, niin voisit sillä kertaa pelastaa hänet varkaudesta ja rikoksellisuuden tieltä. Hän on saanut vatsansa kylläiseksi, hän on lauhtunut. Häntä on avustettu eikä rikoksellisuuden kiusaus ole hänessä enää niin kova kuin ennen. Sinä olet tehnyt teon, olet rakentanut varustuksen, jonka takana hän on suojassa. Minkä teen yksilölle, tuottaa jo menestystä ja se hetki olkoon siunattu. Minun täytyy auttaa, Gust! Rintaani polttaa säälin tunne vertaisiani kohtaan, se polttaa kuin haava. Koko elämäni ajalla on eräs tosi-asia selvinnyt: — Rakastan noita kurjia naisia.

Miladan puhuessa oli Gustin kasvoihin ilmennyt kovuuden piirre, hänen tavallisesti naisellisen herttaisesti hymyilevän suunsa ympäri ilmestyi terävä pusertunut piirre. Jos Milada nyt olisi tarkannut häntä, olisi hän nähnyt hänen kasvoissaan yhdennäköisyyttä David Brennerin rautalujien kasvonpiirteiden kanssa. Mutta Milada seisoi ikkunan ääressä katsellen kesävaloa ulkona, kunnes hänen silmiinsä sattui niin, että hänen täytyi niitä siristää, kääntää poispäin ja kätkeä suojelevien silmälautojensa alle.

— Isäni on rikas talonpoika, alkoi hän hiljaa uudelleen kuin puhuen itsekseen, vaikka joka sanassa värisi viiltävä mielenliikutus.