— Hih, hei, Mila, älä usko, että minä itken tästä kaupungista lähtiessäni! — Päinvastoin, olen sinulle kiitollinen koko jupakasta. — Minä en olisi itse siihen pystynyt. — Mutta nyt, nyt — olen niin turkasen iloinen, saadessani alkaa toista elämää sinun ja Joszin seurassa. — Sinäkin saat sitte oppia vetelehtimään. Pitää tutustua Berliiniin. — Gust otti Miladan syliin.
— Mitä sanoo isäsi?
— Ole hiljaa, sanon… En tahdo tietää mitään siitä miehestä! Opettele sinä vaan tanssimaan piiritanssia ja syömään munajuustoa, jotta voimme esiintyä siellä siivosti. — Pois tuo musta naama, — pois, sanon minä!
Milada hymyili.
— Eläköön! — Kaiken kiitokseksi ei sinun tarvitse enää koskaan hautoa surullisia ajatuksia! Ja ensimäisten kuuden tunnin ohjelman minä laadin. Smirnaa, Mila! Nyt sinä menet alas ja tuot jääkylmää samppankaljaa tänne! Mutta ota parasta lajia, demi sec. Ja sitten me ryyppäämme yhden pullollisen yhdessä ja opettelemme hurraamaan ihan preussilaisella tavalla. Sitten minä menen kotiin ja sinä tulet minun kamariini kello kahdeksalta. Joszi on siellä silloin myös. Mutta älä Jumalan nimeen hiisku Joszille, että sinä jo tiedät tuumistani jotain. Näitä asioita pitää säilyttää ankarana salaisuutena. Allez demoiselle! (Mars matkaan, neiti!)
Huoaten helpoituksesta heittäytyi Gust vuoteelle, Miladan kulkiessa käytävässä hitaasti, horjuen kuin horrostilassa, josta hän turhaan koetti vapautua tavallisella tarkalla selväjärkisyydellään ja tuntien, että tämä hetki ihan kuin seisoi, sillä siinä löivät menneisyyden ja sinisessä sauhussa huojuvan tulevaisuuden aallot yhteen, silloin raikui Gustin heleä laulunääni voittoisana ja herättävänä läpi koko talon:
— Rientää täytyy, rientää kauas — kodistani, ja armaiseni myös…
Milada seisahtui hetkeksi kuuntelemaan, neidit kääntyivät levottomina unessa ja Miller taukosi äkkiä torkkumasta pää huojuvana.
Kuudes Osa.
Yksinäisyydessä.