Silloin Milada meni suoraan Lolon luo. — Mikä sinulla on? — Eilen eräs herroista valitti sinun johdostasi suoraan neiti Millerille. — Rakas ystävä, näin ei asia saa jatkua, sinä et saa käyttäytyä tuolla lailla.
— Enhän ole ollut kenellekään hävytön.
— Siitä nyt ei tässä ole puhettakaan. — Mutta sinä työnnät ne luotasi. — Et vastaa kunnolleen. — Mökötät. — Aivan niin mökötät vieraille kuin nyt minulle. Noh, mutta katso toki minua silmiin. Enhän minä purase. — Ole avosydäminen. Mikä sinua painostaa?
Aivan kepeästi Milada silitti Lolon sinisenmustaa, aaltomaista tukkaa. Hellästi ja hiljalleen siveli Milada hänen otsaansa, joka uhmailevana oli painunut alas. — Noh, mikä sinua vaivaa?
— Neiti rakas! — Lolo vaipui polvilleen. — Laskekaa minut pois täältä! Jesuksen Kristuksen tähden, laskekaa minut, muuten minä kuolen! Enhän minä pystykkään tällaiseen elämään.
— Noh, mutta tyttö kulta, älä nyt puhu noin! Olithan sinä kaksi vuotta Fischerillä. — Siellä tottuu tällaiseen tehtävään. Älä nyt näyttele minulle kometiiaa.
— Voi, hyvä neiti, minullahan oli siellä vaan yksi sulho! — Eihän kukaan muu käynyt luonani kuin Karl. Minä vannon sen äitini sielun autuuden nimessä, en muuta miestä pitänyt luonani. Ja juuri koska Karlin päällikkö minua myös halasi, niin tapahtui tämä suuri onnettomuus. Minä rukoilin Karlia: Anna hänen saada tahtonsa täytetyksi, enhän tee sitä rakkaudesta. — Kuka ties, sinä saat vielä kärsiä tästä kiellosta ikävyyksiä. Anna perään. Mutta Karl ei myöntynyt, ei missään tapauksessa. Silloin se onnettomuus tuli. Ja Steger, Karlin lähetti, antoi minulle rahaa ja matkalipun. — Sitten David Fischer pani minut lukon taa. — Ja kaikki meni. — Matkapiletinkin hän vei.
Pyöreät, hennot kasvot saivat taas tuon pelokkaan, aran ilmeensä.
— Neiti, tämä on puhdas totuus! Sen vannon Jumalan ja sieluni autuuden kautta!
— Älä nyt itke! Olisit aikoja sitten tämän sanonut! Kerro nyt juurtajaksoin ja tyynenä! Miten sinä yleensä olet joutunut Fischerin kanssa selkkauksiin? Etkö ole kotoisin Pragista, vaiko miten?