Tyttö nyökäytti päätään. — Minun nimeni ei ole ollenkaan Lolo. Poldi Schwartza on nimeni ja minä olen syntynyt Pragissa. Isäni… tyttö keskeytti puheensa hätkähtävin katsein.
— Kerro, kerro, kehoitti Milada.
— Voi, hyvä neiti, älkää kertoko tätä ihmisille! Se saisi aikaan, että isäni menettäisi työpaikkansa ja se tappaisi hänet.
Ja Lolo kertoi kaikki. Hän oli alkuaan kunnon perheestä. Isä oli kreivillisen suvun Czerninin linnan talonmies sivurakennuksen puolella. — Poldi ei saanut koskaan yksin astua pois pihalta. Mutta hovineuvoksetar Winter, joka oli kävelemässä Czerninin palatsin puistossa, tahtoi väkisin saada hänet palvelukseensa. Silloin nuori Karl herra kävi vielä sotakoulua ja neiti Aglaia oli viidentoista vuotias. He olivat olleet molemmat kuin ystävättäret. Ja sitten rouva oli ollut kovin hyvä! Hän sanoi, että jos hän, Poldi, tekisi askareensa taitavasti, niin hänen kävisi hyvin maailmassa. Häntä pidettiin kuin talon tytärtä. Kun Karl herra tuli luutnantiksi ja saapui kotiin, lähetti hovineuvoksetar Agan Sweitsiin kouluun. — Poldi itki silloin kovin, mutta armollinen rouva sanoi, että nyt heillä on Karl herra hellittävänä. — Poldi sai Aga neidin vanhat liinavaatteet, puserot ja koriste-esiliinat. Hän oli niin hieno ja hänen oli hyvä olla.
Illalla, kun vanha herrasväki meni teatteriin, piti Poldin keittää teetä, leipoa kaakkuja ja järjestää leikkeleitä herra luutnantille, joka ylipäätään söi yksin. Ainoastaan Poldi teki hänelle seuraa, sillä herra sanoi, ett'ei ruoka muuten maistunut hyvältä. Usein herra puhui, että hänet kai siirretään toiseen rykmenttiin, silloin hän ottaa Poldin taloudenhoitajattarekseen…
Lolon silmät säihkyivät kuin tähdet. Hänen soikeat kasvonsa pyöristyivät, suu suppeni iloiseen nauruun.
Mutta kerrallaan! — Kerralla oli kaikki lopussa. Jos hän olisi aavistanut, mikä siitä syntyi, niin hän olisi vaiennut. Mutta hän sanoi sen vaan Karl herralle, sillä häntä peloitti niin ja hän voi usein niin hirveän pahoin. Ja Karl meni suoraan äitinsä luo ja tunnusti hänen tilansa laadun. — Hyvä Jumala, millainen päivä! Kaikki huusivat, hovineuvoksetar, keittäjätär huusivat, mutta Karl huusi enimmin. — Poldi suljettiin palvelijattarien kamariin. Myöhään illalla tuli Karl, hyväili häntä ja sanoi, että Poldin piti olla tyyni, sillä Poldin vanhemmat eivät tulisi koskaan saamaan vihiä asiasta eikä hän jättäisi Poldia koskaan pulaan. Kaksi päivää sen jälkeen pani Karl hänet roskiin ja vei rouva Kratochwilin luo. Rouva oli halpautunut ja häntä kuljetettiin sairastuolissa. Mutta hän oli taitava, ja vaikka se tuotti kipuja, niin onnistui sikiön karkoittamistemppu hyvin.
— Rouva Kratochwilin luona Poldi asui viisi kuukautta. Osan menoista
Karl maksoi. Mutta osaksi Poldi sai elantonsa siten, että siivosi ja
keitti ruokaa rouvalle, jonka luona kävi paljon, paljon hienoja naisia.
Niitä tuli omissa ajoneuvoissakin.
Silloin Karl siirrettiin Budweisiin. — Mutta siellä ei Poldi uskaltanut asua — hänen julkisena lemmittynään. — Se olisi suututtanut sikäläisiä Karlin tuttavia. — Siksi hänen täytyi ottaa paikka Fischerin laitoksessa tarjoilijattarena. Karl antoi hänelle ainoastaan oikeuden tarjoilla viiniä. Hän ilmoitti sen isännälle, joka pyhästi vannoi noudattavansa herra luutnantin tahtoa.
— Näin oli kaikki hyvin. — Mutta sitten tuli tuo kamala juttu Karlin päällikön kanssa. — Keskellä tarjoilua tahtoi päällikkö syleillä Poldia, sanoen ääneen, että kaikki tytöt ovat kaikkien vieraitten yhteisiä. Ja koska tyttö ei elänyt Karlin kanssa, miksi hän ei antaunut muille miehille, ja paljon muuta päällikkö rähisi. Oi miten hän oli rukoillut, että Karl ei nostaisi siitä melua. Mutta Karl oli itsepäinen, lupasi lyödä päällikkönsä kuoliaaksi. — Noh, ja kerran ne sitte törmäsivät yhteen. Karl löi päällikköään korvalle ja päällikkö ampui revolverilla. Poldi kaatui lattialle, eikä muista sen enempää. Kaikki meni ylösalaisin. Eversti tuli Fischerille ja piti hirveätä ääntä. Laitos piti suljettaman ja se oli kamalaa.