David piilotti hänet johonkin huoneeseen, johon ei näkynyt ulkoapäin mitään ovea. Siellä pelasivat upseerit tavallisesti rahasta onnenpeliä. Illalla tuli Karlin lähetti Poldin luo, tuoden pari lyijykynällä kirjoitettua kirjeriviä Karlilta sekä rahaa ja matkapiletin. Hän käski Poldin lähteä heti talosta, maksaa Fischerille, mitä tämä vaati ja matkustaa Pragiin rouva Kratochwilin luo. Sitten hän saisi lähempiä tietoja. Hän, Karl, joutuu luultavasti Galiziaan, jos ei asia pääty vielä pahemmin. — Koko yön Poldi oli itkenyt.
— David sanoi, että poliisit nuuskivat ympäri taloa, hakien häntä. Myös Karl oli vangittu. Poliisit hakivat Poldia, koska tämä oli jutun alkuunpannut ja tehnyt jotain muuta Pragissa Kratochwilin luona.
— Ja Poldin täytyi huoneesta siirtyä keskellä sysimustaa yötä pimeään kellariin. Siellä hän valvoi kauan, kauan, kunnes hän vaipui uneen väsyneenä itkusta.
Vähän ajan kuluttua tuli David noutamaan hänet, sanoen poliisien luulevan, että Poldi oli aikoja sitten livistänyt ja että Davidin isän oli täytynyt maksaa suuria, suuria sakkorahoja Poldin tähden — sataviisikymmentä guldenia. Ja sen Poldin täytyi maksaa Fischerille. Karl oli Galiziaan komennettu ja oli antanut kunniasanansa, ett'ei koskaan seurustelisi Poldin kanssa. Vastaisessa tapauksessa olisi hän erotettu sotapalveluksesta.
— Niin, neiti! Ja kun David nouti minut kellarista, niin hän varasti kaikki rahani, sen vannon kaikkien pyhimysten nimessä. Karlin kirje, matkalippu ja rahat olivat poissa. — Minä sanoin sen Davidille heti, mutta hän rupesi haukkumaan, että puhuin vielä kovalla äänellä. Ja sitte hän piti minua vielä neljätoista päivää lukon takana. — Kun rupesin itkemään, vei hän minut taas kellariin ja antoi minun istua pimeydessä ilman ruokaa, kunnes pyysin anteeksi. — Lolo nyyhki. — Hän toi minulle lehden, missä seisoi, että Karl oli Galiziassa ja että hän oli tuomittu kolmeksi kuukaudeksi linnaan.
— Sitten David vei minut asemalle. Sitä edellisen yön vietin vielä kellarissa. Kello viideltä aamulla me matkustimme tänne, neiti, ja David sanoi, että minun täytyi jäädä tänne, muuten minut vietäisiin vanginkyydillä Pragiin.
Lolo väänsi käsiään. — Oi minun isäraukkaani! Eikä Karl tiedä yhtään, missä minä nyt olen. Jos hän sen tietäisi, millaiseen paikkaan olen joutunut! Jos hän saisi kuulla, miten hänen Poldinsa on käynyt, — niin hänelle tapahtuisi onnettomuus. — Mutta hänen tähtensä olen vaiti, vaikenen aina ja kaikista asioista, vaikenen.
— Mutta sinä olet tyhmä, Lolo, sanoi Milada, joka oli kuunnellut tarkasti, rahat tuo juutalaisroikale varmasti varasti ja kaikki, minkä hän kertoi poliiseista ja rangaistuksesta, oli paksuinta valhetta. — Oi sinua pöllöpäätä, olisit huutanut kovasti, olisit livistänyt hänen käsistään rautatie-asemalla.
— Mutta Karlin olisi täytynyt kaikissa tapauksissa luopua minusta tahi sota-urastaan, vaikeroi tyttö. Fischer tunsi myös Kretochwilin jutun.
Milada vaikeni. — Hän pusersi huulensa yhteen ja nyökäytti päätään. —