— Ei, herra tohtori, ilman mairittelua, minä kuvittelin vastaanottonne aivan toisenlaiseksi. — Mutta onneksi! — Poistun täältä vapautuneena yhdestäkin ennakkoluulosta. — Te olette ihminen! — Kun on omannut kyllin rohkeutta astua noitten kynnysten yli… Gust heitti merkitsevän silmäyksen kansliaan päin.
Tohtori vastasi luoden samallaisen kuvaavan katseen ylöspäin kaikkein pyhimpään paikkaan päin.
— Niin nähkääs, oppiveli, alkoi hän hyvänsuopeasti, joka viralla on varjo- ja valopuolensa. Oi onnekas se, joka vielä istuu oppipöydän ääressä, kuin Te. — Komisarius siveli ohutta tukkaansa.
— Minä en pyri sieltä kiireellä pois, herra komisarius, nauroi Gust iloisesti, — minä en ole hituistakaan kunnianhimoinen.
Ja nyt kävi selville, että tohtori Treulich oikeastaan tunsi Gustav Brennerin. Hänhän oli keisarillisen neuvoksen rautakauppias Brennerin poika, — niin — todellakin! — Hän, — Treulich, oli Frankilaisen osakunnan jäsen, ja eräässä Teutoburger osakunnan juhlassa oli Gust, — oh, hän muisti sen vielä hyvin, pitänyt jyrisevän puheen. — Se puhe oli ollut innostava ja jyrkkä.
Molemmat herrat pudistivat vielä kerran kättä. Gust aukasi kultaisen paperossikotelonsa… Kylläpä Miladan silmät nyt suurenisivat, ajatteli hän, tällaista hän ei olisi voinut kuvitellakkaan. — — Ja nyt hän iloitsi sisimmässään tästä pelastushommastaan.
Puhuttiin yhtä ja toista hyvin laimeasta osaanotosta osakunta-elämään, korkean "Lotringian" kolmesta jäsenestä, jotka hyväksyivät juutalaisia — sellaista takaperoisuutta! — ja Gust rupesi tekemään lähtöä.
— Olen teille hyvin kiitollinen, herra komisarius.
— Minä täytän vaan virkatehtäväni…
— Minulla on kunnia. — Minulla on kunnia.