— Näetkö, seuraa siis siivosti herroja.
Vavisten tarrasi Lolo Gustiin: Älkää hyljätkö minua!
— Menkää, menkää nyt vaan, sanoi Gust, viuhtoen kättään ja astuen ikkunan ääreen. — Hänen oli paha ja ahdistava olla. — Hänen myötätuntoisuuteensa sekaantui jonkinlainen vihainen vastenmielisyys tällaisia seikkailuja vastaan. Hän olisi tahtonut livistää talosta, juosta pakoon, eikä koskaan enää nähdä ketään täkäläistä, — se oli hänen ensi mielijohteensa. Äh! — Eihän kukaan ihminen pysynyt tasapainossa tällaisessa ympäristössä! Mitä kaikkea eikö saanut kokea parissa minuutissa! — Tämä ympäristö rikkoi joka tunnelman, turmeli joka mielikuvituksen, riisti ihmiseltä halun tehdä jotain.
Täällä muuttui ihminen alakuloiseksi, vihreänsapekkaaksi ja äkäiseksi. — ihan kuin Miller.
Tästä täytyi tehdä loppu! Levottomana otsa rypyssä, huulet pingoitettuina hän risteili huoneessa. — Itse asiassa hän turvautui tuohon temppuun peittääkseen turhamaisen luonteensa todellisen surkean tilan. Tällainen oli hänen toimintansa! Tämän hän vaan sai aikaan! Tämä oli tulos siitä, että hän pani yksilöllisyytensä alttiiksi! Huh! — Nyt täytyi seletä sotkusta. Nyt piti iskeä kiinni, tarttua aseisiin saadakseen oikeutta. — —
Hän ei ollut mikään rytistäjä. — Hän halusi rauhaa, rauhaa ja elämänhauskuutta. — Hän häpesi Miladan edessä, joka uskoi hänen voimaansa, hän häpesi tyttöjä, aina portinvahdinrouvaakin, jonka mielipiteestä hän oli riippuvainen niinkuin hän oli riippuvainen joka maallisen naapurin mielipiteestä ja kannasta, kun se koski häntä.
Vastenmielisyyden tunne paisui, se hävitti jokaisen hellän ajatuksen. — Nyt oli kysymys hänen itsekkyydestään, miehen itsesäilyttämisvaistosta. Miten ne saattoivat sälyttää hänen selkäänsä moisia velvollisuuksia ja tehtäviä? Milada tiesi, miten herkästi häntä saattoi loukata. Oliko tämä tarkoituksella punottu? Aikoiko Milada kasvattaa häntä? — Pitikö hänestä tehtämän apostoli ja ihmiskunnan pelastaja? Oliko Joszi kaikesta huolimatta käsittänyt aseman selvemmin ja syvemmin kuin hän itse? Ja tämä tapahtui kaikki vähä ennen Berliinin matkaa.
— Voi tyttö rukkaa, sanoi Milada astuen sisään, — aavistatko, mitä tuo merkitsi?
— Kaikki on Sucherin pirullisuutta. Ei kukaan voi olla sellainen koira! —
Milada pudisti päätään. — En usko. Minä uskon, että ne aikovat tyttöä kiristää tuon vanhan Pragissa tapahtuneen jutun tähden. — Sääliksi käy, voi raukkaa, onnetonta! — Milada huokasi.