— Minä menen huomenna Treulichin luo, sanoi Gust pahalla päällä.
Milada ei vastannut ja Gust katseli häntä kiukkuisena.
Luonnollisesti Milada piti sitä itsestään selvänä velvollisuutena, jonka piti täyttää. — Nuo teot, jotka tehdessään hän tarvitsi koko yhteiskunnallisen miehisen tarmokkuutensa, eivät Miladalle mitään merkinneet. — Luultavasti hän aikoi valjastaa Gustinkin vetämään yhteiskunnan likakuormaa, — jota hän itse veti. —
Syvä juova ilmestyi hänen kulmakarvojensa väliin. Suo anteeksi, — päätäni kivistää, sanoi hän äkkiä, minun täytyy mennä ulos, — tuletko mukaan?
Milada vastasi vilkkaasti. — En voi, täytyy odottaa tietoja Milleriltä. — Ja minua tarvitaan vielä talossakin. — Sinä olet kovin kalpea, — huomautti hän hellästi nojautuen Gustin olkapäihin. — Minä rupean jo haluamaan täältä pois rouva Köpken parantolaan.
Milada sulki silmänsä. — Gust seisoi hiljaa ja jäykkänä katsellen yli
Miladan pään.
— Gust, tiedätkö jotain? — Nyt näen läpi usvan uuden elämän alkavan!
— Minä tartun onneeni. Syvällä rinnassani sen sävel kaikuu.
Gust ei löytänyt sanoja vastaukseksi. Vanhaan hellyyden tapaansa hän suuteli Miladaa otsalle.
* * * * *
Herra Teobald Sucher istui juuri lämpöisen aamiaisensa ääressä, mutta pyyhkäsi, kun hän näki Gustin astuvan kansliaan, rasvaiset kätensä kiireisellä salaisella liikkeellä paperiliuskan päähän. Silminnähtävästi hän oli hyvällä tuulella, koska hän hymyili.