Saippuoitu poski hytkähteli. Varovaisesti Joszi hieroi yöpaitansa kulmalla märkiä kasvojaan. — Ja sitten hän rupesi kuin aina miettivänä hyräilemään ja rallattamaan.
Silloin Gust nousi yhdellä hetkahduksella istumaan, pyyhki kyyneleet silmistään, tarttui Joszin käsiin, alkaen kertoa mieli vihasta ja inhosta kuohuksissa. — Laveasti, alusta loppuun ja räikein värein hän kuvasi tapahtuman. — Hän maalasi vangitsemisen, Miladan epätoivoisen pyytelemisen, hänen oman hämmennyksensä, — hänen säälintunteensa murtunutta Loloa kohtaan, — — Sucherin hävyttömyyden, joka häntä kiukutti. Ja sitten hän teki selkoa yhteentörmäyksestään hallitusneuvoksen kanssa. Mitään salaamatta ja silittämättä hän saattoi koko tapahtuman ystävänsä kuuluviin. Sitten hän tunnusti oman mielentilansa ja lopetti puheensa huomattavasti keventynein mielin synkällä viittauksella: — Itsemurha!
— Onko tämä kaikki, kysyi Joszi hetken kuluttua hengittäen helpommin.
— Eikö tämä jo riitä, huomautti Gust katkerana. — Eikö tämä ole kyllin myrkyttääkseen koko olemassa oloni?
— Minä tarkoitan, uhkasiko tuo konna vaan sinua vai puhuiko hän todella vastasyytöksestä?
— Vastasyytöksestä, — miten niin?
— Tietysti, tällaisissa tapauksissa todistamattomasti syytetty nostaa kanteen väärästä ilmiannosta. Se on vielä raskauttavampi asianhaara, että annoit haasteen itsekohtaisesti. Hyi saatana! liettävää se on paraassa tapauksessa. Inhottavaa! Mikä päähäsi pälkähti, miesparka, ryhtyä tuollaisiin hommiin?
— Älä nyt lisäksi moiti, vaikeroi Gust.
— Enkö ole varoittanut sinua? Mutta mitä se auttaa? Vanitas vanitatum (turhan turhaa!)
— Tällä kertaa käsität minut väärin. Se johtui…