— Minun puolestani olkoon asian laita miten vaan! Sinä olet komea, kiltti poika, hän pitää tietysti sinusta. Mutta sopiiko hän sinulle, ylimyksen pojalle, Gust Brennerille, — sinulle, elämän sopusoinnun ihailijalle? Rakas veliseni Gust, älä tao itsellesi elämänikuisia kahleita! Älä polta joka siltaa takanasi! Yhteiskunnassa on etujakin, jotka ovat sinulle yhtä tähdellisiä kuin vesi ja ilma.
Gust tarttui päähänsä. — Kaikki, kaikki on mennyttä, ähkyi hän synkkänä tuskissaan. Tuhannen lämmintä, hyvää sanaa rakastettunsa kiitokseksi muistui hänen mieleensä, mutta hän karkoitti ne, kirosi ne ja väänteli itseään katumuksen ja vihreän raivon vallassa.
— Minä pidin häntä uhrina! — — En voi häntä jättää! — En voi,
Joszi, en voi, toisti hän epätoivolla.
— Mitä sinä aiot siis tehdä?
— Minä matkustan, ähkyi Gust.
— Ja otat Miladan mukaasi?
— Älä kysy! Minkä täytyy tapahtua, se tapahtukoon!
— Noh, istu sitte kolmijalalle, arvoisa Pythia [ennustava papitar
Kreikassa], sanoi Joszi, mennen peilipöydän luo.
Gust heittäytyi tuolille.
— Sinä näet tuskani, Joszi, ja sinä voit siitä puhua pilanteolla!… Se on suuruudenhulluutta se! Tuo tapa, jos tahdot sen tietää, lamauttaa minut, ehkäisee minua saapumasta luoksesi neuvoa saamaan ratkaisevina hetkinä. Jos et olisi noin yli-ihmismielinen, olisi paljon voinut olla toisin.