— Hm, hm, hm, rääkkyi Joszi, alkaen laulaa Wotan'in jäähyväislaulua.
— Minä lähden pois. Minun täytyy päästä vuoristoon, aivan uusiin oloihin. — Se parantaa hermoni. Lähdemmekö jalkamatkalle yli Harzin tahi Brockenin? Lähdemmekö? — Tuletko mukaan?
— En voi antaa kättäni, se on liian saippuainen. Hyvä, veliseni, mutta järjestä ensin maanpäälliset asiasi. —
Gust katsoi häneen. — Berliinin matkatuumasta en luovu. — Hän nosti rukoillen silmänsä. — Anna minun toteuttaa se, Joszi, minä pyydän. — Minä lähden jo tänään kello 5 ja 55 Müncheniin, näkemättä Miladaa. Sen uhrauksen teen, mutta älä riistä Miladaa ainiaaksi minulta! Kirjoita hänelle, kerro kaikki, selitä lähtöni mielentilani perusteella, sano hänelle, että olen antanut kunniasanani siitä, ett'en astu Punatalon kynnyksen yli.
— Minä annan sen täten vielä kerran sinulle. — Sano hänelle, että odotan häntä Berliinissä, — odotan ehdottomasti. — Ja sano hänelle, miten vaikea minun oli tehdä tämä päätös, — mutta — mutta — —
— Käsitän, sanoi Joszi naama saippuaisena, pitää lukea Schillerin "Rosvoista" ensi näytöksen ensi kohtaus: "Mutta älä saata poikaani epätoivoon!"
Gustin täytyi tahtomattaan nauraa. Joka painostava ja vastenmielinen tunne oli hänestä hälvennyt. Lopullinen päätösmahdollisuus teki hänelle hyvää. Kello 5 ja 55 läksi Münchenin pikajuna. Münchenissä hänellä oli hyviä ystäviä. Siellä asui hänen kaunis Niederheim-niminen tyttöorpanansa. Tuossa hauskassa seurapiirissä hän aikoi perinpohjin parantaa itsensä. Hän oli jättänyt kaikki rumat muistot peninkulmia peräänsä ja hän oli esiintynyt sittenkin kunnon miehen lailla. Jo hänen hyvä puolensa tuli näkyviin.
— Minä pyydän sinut nostamaan matkarahat konttoorista, Joszi. Isä-ukko on siinä suhteessa hyvin antelias.
— Moitteeton, vakuutti Joszi.
— Koska luulet voivasi itse lähteä täältä?