— Se on kirjoitettu kovalla kiireellä ja mielenkiihkolla. Teidän tähtenne on ollut häväistyskohtaus poliisikamarissa. — Ja Joszi antoi mahdollisimman asiallisen kuvan tapahtumasta, niinkuin hän oli sen kuullut Gustilta päivän ennemmin.
Milada kuunteli sisäänpäin kohdistunein katsein. — Siitäkö se johtui? hän sanoi hetken kuluttua. Siksikö hän matkusti? Mutta miksi hän ei käynyt minun luonani ensin? — Miks'ei hän kertonut sitä juttua minulle? Sehän olisi ollut luonnollisinta. — Häpesikö hän myös minua?
— Neiti Milada, Teidän täytyy vakavasti koettaa ymmärtää, millaiset ovat hienostuneet hermot. Gust oli tuollaisen tapauksen jälkeen peloittavasti alakuloinen. Eilen iltapäivällä, vähä ennen lähtöään hän ei suorastaan voinut, — minä ihan hätkähdin, — hän ei voinut niellä tavanmukaista liha-annostaan. Kaksi lusikallista hän söi vaan soppaakin. Sellaista hän ei kestä ajan pitkään.
Milada katsoi ihmeellisen näköisenä Josziin. — Te laskette vaan leikkiä, sanoi hän pidätetysti.
— Minä luulen, — ei. Hyvä neiti, ettekö tahdo ensin istua? Te olette kurjan näköinen. Haluatteko kupin teetä? — Poltatteko paperossin? Ettekö? Noh niin, mihin lopetimme? — Meikäläiselle, minulle ja Teille ei turmeltunut päivällisruokahalu merkitse mitään. — Eikö niin? — Mutta Gustin suhteen se on peloittava ilmiö. — Minä itse neuvoin häntä matkustamaan. — Se oli parasta minulle ja teille. — Hän olisi pian tullut sietämättömäksi. Ja se olisi tapahtunut vaan sentähden, että hänen kaikki iloiset tunteensa olisivat tehneet suurlakon, minun tietääkseni. — Kun nyt taas saan hänet nähdä, on hän oleva sama vilkas, mukava poika kuin ennenkin. Te teitte siinä vähän ajattelemattomasti, neiti Milada, että sekoititte hänet tuollaisiin juttuihin. Mitä aijotte hänestä oikeastaan sorvata? — Aiotteko tehdä hänestä yhteiskunnallisen tavarankantajan? Sopiiko sellainen tehtävä hänen herkälle luonteelleen. — Oikeinko te toimitte tosissanne?
Milada katsoi vakavana eteensä. — Minä luulin, että hän saattoi miehenä kestää jotain tuolla — poliisikamarissa. Hänen ei olisi pitänyt lentää sieltä pois, kuten hän nyt teki ja itkeä. — Mitä itku auttaa? — Useinhan minulle on tapahtunut samallaista! — Mutta minä en uskalla tuolla mitään äännähtää, enhän ole vapaa. — Mutta Gust on vapaa mies! Miksi hän häpesi hallitusneuvosta, josta tiedämme joka likkapaikassa, että hän on suuri konna ja toimii liitossa pahimpien riistäjäparittajien kanssa. En ymmärrä, miksi Gust ei tullut luokseni. Minä olisin heti sanonut: Gust, tytön voi rahalla ostaa vapaaksi. Meidän täytyy lahjota poliisimestari. — Eihän tässä ole kysymys pahoitetusta mielestä vaan tosi-asiasta. Tässä on kysymys yhden ihmisen elämästä.
— Mutta, rakas lapsi, kun me käymme sotaa, täytyy meidän voittaaksemme asettaa miehet oikealle paikalleen. Purskuvia luonteita ei käytetä valtiopoliitillisiin neuvotteluihin. Ja hentoja herroja, jotka vaan osaavat hymyillä ja säädyllisesti lausua mairesanoja, ei käytetä etuvartioina. — Luuletteko yhä vielä, neiti Milada, että lähetitte oikean miehen poliisilaitokseen? — Ei, ei. Kysymykseni on ihan vakava. — Täydellisesti vakava, en laske leikkiä. — Istukaa, minä pyydän. Keskustellaan tänään oikein perinpohjin.
— Ystävämme Gust, joka ehkä nyt juo kannullisen ruskeaa olutta ja syö samallaista vasikanreittä, on herttainen poika, kavaljeeri ja kauneuden ihailija, nautinnon hienostelija, — hän on kaikkea muuta vaan ei sellainen ihminen, jolle saa antaa ilkeitä ja vaikeita tehtäviä, jonka saa jyrkkänä asettaa tämän maapallon varjopuolelle. Minä olen usein suuttunut teihin, Milada. Te tunnette hänen mieli-alansa. — Nuo kaikki pyrkimyksenne hävittivät hänen hyvänahkaisuutensa. Ne tekivät hänestä raa'an ja ilottoman olennon. Hän oli kuin noiduttu alituisine itse-uhrautumisineen. Hän, tuo ihannetoveri, riitaantui kaikkien kumppaniensa kanssa, jopa epäili minuakin. Ja tämä tapahtui siksi, että te olitte saattanut hänet pois oikealta tolalta.
— Gust antaa teille kyllä tuhannen guldenia kuin turhaa. Mutta tunnelmaansa hän ei anna mielellään rikkoa. Sillä tuontapaisten ihmisten hyvyys ja luonteentasaisuus sekä jalomielisyys riippuu eroittumattomasti heidän tunnelmistaan. Joka rikkoo Gustin tunnelman, tekee hänet aivan mahdottomaksi saamaan aikaan mitään hyvää. — Minun täytyy teille sanoa, että olen pitänyt ennen Gustia liian huonona, uskoin lujasti, että hänen piti pikemmin, paljoa pikemmin väsymän teidän hommiinne. Mutta rakkaus teihin, teidän valtaava naistenhonne kiihoitti häntä lujasti. Kuten sanottu, sain salassa pyytää häneltä monta väärää syytöstä anteeksi.
— Mitä te sillä tarkoitatte, herra —