— Joszi, olkaa hyvä. Toista nimeäni käytettäköön vaan kaupunkiseurustelussa.
— Siis herra Joszi, mitä pahaa Gust siis on tehnyt? Mitä hän on hommannut, joka olisi hänelle epä-edullista? Mihin minä olen häntä kiihoittanut?
Joszi löi kätensä yhteen: — Pyhä yksinkertaisuus! Ettekö te tiennyt, että oli jo väärin kiihoittaa hänen hermojaan osottamalla teikäläisten rakkauden alastoman todellisuuden ja näyttämällä, joka päivä, joka hetki, mitä nuo herttaiset tytöt saivat todella kokea teikäläisten laitoksissa? Ettekö voi kuvitella, että jo yhteiskunnallisesti poljettujen kurjuuskohtaloon innostuminen oli Gustin puolesta suuri itsensä uhrautuminen? Hyvä Jumala, sellainen innostuminen ei ole yleensä tarpeellinen. — Olisi maksanut vaan ja poistunut niinkuin muutkin miehet. — Mutta Gust syventyi tutkimaan ihmiselämän kohtaloa ja ihmisluonteita, tuhlaten sielunsa vastaanottamiskyvyn, tutustuakseen yhteiskunnan hyljättyihin ja langenneisiin olijoihin. Sitä eivät muut hänen vertaisensa tee. Ettekö sitä käsitä? — Gust on tunteellisin ihminen, minkä tunnen! Hän on varmaankin kärsinyt ruumiillisesti nähdessään kaiken teikäläisten elämän rumuuden. Eikä teillä näy olleen aavistustakaan siitä.
— Epäilemätön totuus on, se, että onnettomat ihmiset eivät ole sopusuhtaisen kauniita.
— Äitinsä suunnattomaksi iloksi selitti Gust jo kolmevuotisena, että hän ei tahdo leikkiä samanikäisen tytön kanssa, siksi että tuo tyttö ontui. — Gust on yhtä ylenaistillinen kauneudenjanooja kuin hänen äitinsäkin oli. — "Minä annan hänelle kyllä hevoseni", sanoi Gust ontuvalle, "mutta viekää hänet pois talosta." Tämä lause syötettiin hänelle niin usein ihaillen, että siitä muodostui hänen elämänsä johde. Kuten sanottu, Gust on juuri sitä, mitä hänestä aijottiin tehdä. Hän on miellyttävä ihminen, josta puhutaan todellisella ihastuksella, kun on puhe komiteoista ja teejuomingeista ja samannäköisistä viattomista yrityksistä. Hän on syntynyt seuranäytelmien järjestäjäksi, hän sopii vieraaksi kihlajaisiin, kummiksi ristiäisiin ja kantamaan ihmisiä hautaan hautajaisissa, hän on arbiter elegantorum (soveliaisuuden arvostelija), kuten vanhat roomalaiset sattuvasti sanoivat tuonkaltaisista yhteiskunta-ilmiöistä. Taatto taivahinen, tuollainen olijo ei ole suinkaan niitä, joiden selkään saattaa sälyttää kiusallisia velvollisuuksia, jonka tunteita vieraitten olentojen kurjuus saattaa vahingottaa, kiduttaa. Ja mitä pirua vielä sanoisin?! Älkää vaatiko, että ruusulla on sipulin silmiä kyyneltävät ravitsevajuuriset ominaisuudet! — Joszi lykkäsi tuolin sääriensä väliin. — Kuulkaa, minä olen tuntenut Gustin jo kaksitoista vuotta. Kolmentoista vuotiaana hän sai pienen vamman keuhkoihinsa ja siksi hän lähetettiin minun seurassani Rievieraan [kylpypaikka Italiassa]. — Myöhemmin minusta tehtiin hänen seuralaisensa, minä valmistin hänet ylioppilastutkintoon, minusta tuli hänen maître de plaisirinsä (huvimestarinsa) — se sola, jonka kautta hänen tuli kulkea mailman ilopaikkoihin.
— Me elämme niinsanottu seinä vaan välissä. Minä olen aina häntä kunnioittanut käytettävänä aikalaisenani. Mutta minä olen varonut tarttumasta hänen mielihyväntunne-elämänsä taidokkaasti kudottuun verkkoonsa. — Hänen lauhkeaa mielentilaansa ei saa häiritä lenseänä kesä-iltapäivänä kertomalla esimerkiksi räikeää itsemurhatapausta. — Se suututtaisi häntä — ja hyvällä syyllä. Sellaisilla varomattomilla teoilla voisi kadottaa hänen tuttavuutensa. — No, no, älkää hymyilkö katkerasti, neiti, hänellä on tuohon täysi oikeus, niinkuin te olette oikeutettu virkistämään ja kostuttamaan sieluanne ottamalla osaa ympäristönne kärsimyksiin — Me pyrimme kaikki noudattamaan omaa yksilöllistä luonnonlakiamme. Älkää vaatiko, että suora viiva on yhtä kuvaava kuin ympyriäinen. — Sammakko hyppii ja lintu laulaa. Älkää pistäkö sormeanne välttämättömien lakien koneistoon, joka ei sitä kärsi!
Joszi sytytti paperossin.
— Sanalla sanoen, Gust kuuluu sellaiseen ihmislajiin, joka näkyy olevan meidän aikamme yleisin, ja johon teillä on ollut niukin tilaisuus tutustua. — Hän on, mitä me kapakkakielellä tarkoitamme sanalla — nurkkaporvari.
— Gust Brennerillä on ehdoton taipumus vaeltaa läpi maailmansa tarkkuuskello kädessä. — Hän laskee hetket, hän pitää kirjanpitoa nautinnoistaan ja kokemuksistaan ja hänen tilinpäätöksensä elämänliikkeessä on aina virheetön. — — Hän on niitä miehiä, jotka päättävät: minä en mene sinne, sillä siellä näen pienen juutalaistytön, jonka tenho voisi käydä minulle vaaralliseksi. — Tahi: Minun pitäisi harjoittaa hyväntekeväisyyttäkin. Hän ottaa osoitekalenterista selvän, mihin yhdistykseen pitäisi kirjoittautua jäseneksi ja hän katsoo viisaimmaksi kirjoittautua puoliseen tusinaan, joihin hän suorittaa säännöllisesti noin kymmenen guldenin vuosimaksun kuhunkin. Hän voi ohjelmallisesti rakastua. Sellaiset ihmiset löytävät silmät ummessa joka aamu kultaiset paidannappinsa ja vetävät kelloaan pahimpienkin juomaretkien jälkeen erehtymättä aina ennen maatapanoaan — ne eivät koskaan unohda keppiään eivätkä penkoa koskaan laatikkojaan etsien pikkukapineitaan, sillä joka esineellä on niin sisällä kuin ulkopuolella edeltäpäin määritelty, vaihtumaton paikkansa. — Yhteenvedettynä voi lopuksi sanoa, että sellaiset ihmiset kuin Gust mittaavat mahdollisuuksiaan kyynärpuulla, ne hallitsevat halujaan ja laskevat, kuinka pitkälle heidän taipumuksensa saattavat kehittyä, — sellaiset ihmiset ovat aina asestetut erityisiä ja odottamattomia hyökkäyksiä vastaan, sillä he valaisevat aina tietään selvän järkensä valonheittäjälyhdyllä. Siksi sanon teille lopuksi. — Tämän puheen jälestä, olkaa hyvä, — ja lukekaa hänen, — Gustin, — kirje vielä kerran läpi! — Ehkä te ymmärrätte hänet nyt paremmin. — Minä pyydän, olkaa hyvä ja lukekaa!
Totellen otti Milada kirjeen laukustaan lukien sen alusta loppuun. —