— Jos tietäisitte, miten sieluni on autuas, sanoi hän Miladalle, — minä elän rauhallisena, pelkäämättä yötä, kuulematta melua, noitten roistojen synnillistä elämää! — Jumala minua varjelkoon! En enää koskaan muistele heitä.
Jos Milada ei saapunut joka päivä, niin Miller lähetti kaupunginlähetin hänen luokseen, jonka piti kohta komentaa hänet mukaansa, ja silloin hän otti Miladan uhaten ja soimaten vastaan.
— Riittämättömyys on mailman palkkio! Minähän olen tehnyt teistä hienon naisen, prinsessan! Ja nyt hylkäätte minut elämäni vaikeina hetkinä. Nyt te maklakoitte tietysti tuota juutalaisnaista… Minun luonani saitte vaan noudattaa rakkaushalujanne. Mutta kyllä tuo osaa liikkeestä rahaa "pusertaa." — Eikö niin sanoi Miller kateellisena ja ahneena.
— Tehän olette kai myös jotain ansainnut liikkeellä?
— Sekä Te myös! Te olette osannut ajaa omaa asiaanne, Milada. — Mistä Te olette kaapannut itsellenne noin paljon rahaa? — Teidän omaisuutenne on kasaantunut kolmikertaisesti, neiti!
— Älkää aina puhuko rahasta! — Se hermostuttaa minua. — Minulla on nyt muita iloja. — Jeesus on minun sulhaseni.
Pohjaltaan hän pelkäsi kuin houkkio, että Milada jättäisi hänet, ennenkuin hän pääsisi luostariin; hän rukoili ja vannotti Miladaa puhumaan avoimesti suunnitelmistaan ja tulevaisuuden tuumistaan; "hänhän piti Miladasta kuin äiti tyttärestään."
— Enhän tiedä itsekkään, hyvä neiti, mihin lähden. Berliiniin en ainakaan matkusta. Enkä voi oleskella Punatalossakaan, koska se on korjauksen alainen. — Ehkä lähden jonnekin maalle, mieluimmin vuoristoon — lepäämään.
— Vuoristoon? Jos te huolehditte minusta, Milada, kunnes pääsen Jumalan armosta osalliseksi, niin voitte saada taloni, jonka perin kunnianarvoisalta isännältäni. Sen piti olla vanhojen päivieni asuntona, kuin autuaasti kuollut huolenpidossaan päätti. — Minä vuokraan sen teille halvalla, en tahdo kiskoa rahaa teiltä.
— Minun pitäisi ostaa, neiti, sanoi Milada äkkiä, — sellainen pieni talo!