— Se oli viisas päätös. Siinä on neljä huonetta alhaalla, neljä ylhäällä. Voitte vuokrata osan kesävieraille. Meillä asui siellä kerran kenraali… Siinä on puutarha, jossa on vihreä aita ja kukkia. Sitten on siinä potaattimaa ja vähän vihannesmaata ja ihana ilma on siellä. — Saatte kuulla, miten ihmiset siellä kiittävät neiti Fiinaa.
— Jos neiti ei vaadi liian suurta hintaa, sanoi Milada kylmästi, sillä hän tiesi, että jos hän näyttäisi innostuneelta, nousisi hinta.
— Ostakaa se, Milada! Katsokaa, sanoi Miller äkkinäisen tunteilemisen vallassa, te olette elänyt samassa kidutuksessa kuin minä lapsesta saakka. Jos minä autan teitä, ja tuo talo on ollut kirkollista omaisuutta, niin pyhä Neitsyt antaa syntinne anteeksi. Se jää kuin perheeseen, sillä minä olen aina kuvitellut, että tekin tulette luostariin…
Milada rupesi tekemisiin L——zin asianajajien kanssa kirjeellisesti, eikä aikaakaan, niin tuon talon omistaminen painui hänen mieleensä. Olisi ihanaa elää tuolla ylhäällä, kaukana entisestä seurapiiristään. Siellä hän voisi alkaa toimintansa. — Sinne voisi rakentaa lastenkodin. — Miksi ei?
Se ajatus viehätti häntä yhä enemmän. Ei Millerin olisi tarvinnut tarjota taloaan ylistyksillä.
— Teillä on sieltä ihana näköala yli vuorten. "Päiväkummuksi" sitä kutsutaankin. Ja siellä onkin vaan taivasta ja aurinkoa. Korkea Matternhuippu on kuin vanha mies, ja hänen vieressään katsovat talonne ikkunasta sisään — "Punahilkkanaiset", joiksi talonpojat kutsuvat alppiruusuja, joita vuorenrinne on punasenaan. Ja puutarhastanne pääsette suoraan pappilan metsään. — Katsokaa, teillä on noin kunnioitettava naapuristo.
Kysymättä mihin ja mitä varten hän tämän teki, ryhtyi Milada kauppaan ja Päiväkummun talo joutui hänen huostaansa.
1 p. lokak. sai Miller kutsun luostariin. — Se tuli varhain aamulla. Hän nukkui vielä sängyssään.
— Ajatellen suurta ansiottomuuttani, olkoon Herra kiitetty, rukoili hän, sammaltaen, pusertaen kirjekuorta sydämelleen.
Siitä hetkestä alkaen maallisesta puvustaan luopumiseen saakka karttoi hän Miladaa. — Hän ei laskenut häntä, joka sulasta tottumuksesta saapui joka päivä, luokseen, valittaen päänkivistystä, — kunnes tuo kaikkeen tottunut Milada eräänä päivänä sai kirjekortin, minkä Miller oli käskenyt antaa hänelle.