* * * * *
Kolme päivää oli jo satanut lunta. Syntyi korkea suojusmuuri talon ympäri ja Kantaja-Mirl, joka toi sinne ruokaa, oli pakotettu aina luomaan tietä itselleen. Milada oli palelluttanut kätensä ja hän hautoi niitä lämpimässä ruokaöljyn ja maidonsekaisessa jauhotaikinassa. —
— Jauhot tekevät hyvää, sanoi Kaisa, kovin huolissaan nuoresta vieraastaan, joka myös yski pahasti. — Sitä vastaan keitettiin kivenkimalaisjuuren maustamaa kaljaa.
Milada istui huoneessaan lukien Wertherin kärsimyksiä. Myötätunnon kyyneleitä kiilsi hänen silmissään, joiden katse oli levoton, ilmaisten sielun autuaallista levottomuutta.
— Käsityöläiset kantoivat hänet hautaan, — pappi ei hänen ruumistaan siunannut.
— Niin toivon itsekin, että minut hautaan lasketaan, ajatteli Milada mielenliikutuksella, lukien nuo rivit ääneen itsekseen.
Nuo kolme vanhaa eukkoa istuivat lähelle liettä. He puhuivat sairaudesta ja kuolemasta, hautajaisista, ja kuka sinne käskettäisiin. Kantaja-Mirl teki pistäviä muistutuksia arvoisasta kirkkoherrasta, joka aina silloin lähetti apulaisen, kun jokin "hunsyygari" kuoli, ja miten rikas rusthollin emäntä, joka aina ottaisi kirpultakin koivet, oli kuolleelle antanut vaan seppelepahasen, joka oli tehty kuusenhavuista ja petäjänkävyistä. Niin, niin, kantaja-Mirl höysti puheensa panettelun kitkerällä yrtillä. Kun oli oikein kova lumituisku, eikä uunikaan jaksanut huonetta hyväksi lämmittää, keitti Milada tavallista maalaisteetä kuivista mansikka- ja vadelmalehdistä, ja höysti sen sitruunalla ja hiukkasen itse tuomallaan hyvällä konjakilla. Silloin eukot tulivat iloiselle humöörille, unohtivat kipunsa ja surunsa, maistelivat, rupattivat ja nyökäyttivät toisilleen päätä.
Kerran tuollaisena iltapuhteena melkein tietämättä, kenelle puhui, alkoi Milada selvitellä suunnitelmiaan. Hän puhui tarkkaaville vanhuksille, miten moni pieni lapsi kärsii julmaa puutetta suuressa kaupungissa, eikä näe muuta kuin rumaa ja pahaa, eläen nuoren elämänsä ilman auringon valoa.
Hän kertoi heille, miten hän itse kerran oli kärsinyt kovaa henkistä nälkää ja että hänen mielensä oli siitä tullut herkemmäksi ja avuliaammaksi poistamaan tuollaista kärsimystä, kuin muitten. Itse asiassa hän olikin tullut tänne maalle hautoakseen hiljaisuudessa tuumiaan ja hän olikin havainnut, että ne kypsyivät paremmin kuin kaupungin hyörinässä, tällaisessa syrjäisessä talossa, sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat myös saaneet tuntea kohtalon kovia iskuja ja siksi olivat turmeltumattomammat ja myötätuntoisemmat kuin ainaisessa pyörteessä hyörivät kaupunkilaiset.
Milada esitti tuon kaiken hyvin harkituilla sanoilla, melkein nopeasti oppimallansa vuoristolaismurteella.