Vanhan Kaisan mieli oli heti ilmiliekissä. Hänen mustat, aurinkoiset silmänsä lensivät ympäri seuraa hakien myöntymistä.
— Voi, Herran poika, sanoi hän, voi noita pikkupalleroparkoja! — Mutta tuokaa yksikin tänne Päiväkummulle! Ei siitä olisi mitään vaivaa! Ei kukaan meistä sitä vastaan panisi! Sen pitää oppia nauramaan ja mellastamaan! Niinhän, niinhän, neiti tuo tuollaisen pikkuraukan käsivarrelleni, — ja minä voin vielä laulaa sille lullalauluja, niin että se nukkuu — se tupukka!
Kantaja sanoi hiljaa: — Pitääkö meidän sitte muuttaa talosta? —
Milada rauhoitti, sanoen, ett'ei siitä voi olla puhettakaan. Ne vanhukset, jotka ovat aina talossa asuneet, saavat huoneen lastenkodossakin. Ja paremmat olot saavatkin kuin nyt. Vaan siksi ajaksi, jolloin rakennetaan, hommataan ne asumaan hyvien naapurien luo.
Puhuttiin vielä yhtä ja toista. Hotwitzer Maridl voisi ommella vaatteet, ja nikkari-Jussi voisi sisustaa huoneet. Ja hyvin voisi ottaa Fattingerin Roselin vanhimmat tytöt palvelukseensa.
Täynnä koko kasan käytännöllisiä tietoja ja ystävällisiä toiveita, palasi Milada sinä päivänä huoneeseensa. Hänen otsansa ja poskensa paloivat innostuksesta. Ihmeellistä! Mitä oli tapahtunut, joka hänen sielunsa täytti syvällä onnella? Hänen kätensä vapisivat käännellen Goethen runokirjan lehtiä.
Oli kylmä, kirkas talvipäivä. Lumi oli lakannut putoamasta. Se peitti puhtaan valkoisena laaksot ja kukkulat. Tällaisena aamupäivänä saapui taloon tohtori Stüber. Hän oli ollut Ober-Reutlingissä "pesäkirjoitusta" laatimassa, ja pistäysi nyt paluumatkallaan nuoren, mieltä kiinnittävän neidin luona. Tohtori tapasi neidin syömässä kolmen vuokralaisensa seurassa potaattipuuroa, jossa oli öljyä ja voinsulaa tulvana. Tohtori otti myös mielellään siihen osaa, lasketellen ukkomaisia kokkapuheita. Sitten puhuttiin paljon vakavia asioita kehruutuvassa. Tohtori Stüber otti kynän ja paperin esiin, eukot istuivat kasassa vaieten kuin myyrät, kuin olisi itse kirkkoherra ollut jakamassa pyhää ehtoollista. Kantajan-Rosl toi ylös huojuvan tuolin ja molemmat kaupunkilaiset keskustelivat sitten hiljaa keskenään. Siten nähtiin, miten tuollainen "jumalattoman suuri edesottaminen" syntyi. Laskettiin, miten paljon rakennus sisustuksineen tulisi maksamaan, — eikä tohtori Stüber voinut salata ihmettelyään siitä, miten asiallisia muistutuksia tuo rakastettava nuori nainen teki.
— Minä olen vanha tottunut, vastasi Milada, kieltäytyen ottamasta vastaan kiitoslauselman, näytänkö minä niin vihreältä, herra tohtori?
— Ei, ei, mutta on ihme saada nähdä noin kevätkesällä hedelmiä — eikö totta, kukkeimpana aikana!
Tohtori pisti paperiarkin taskuunsa luvaten jättää koko homman vanhan sinätuttavansa, rakennusmestari Stadlingerin huostaan Oberdorfista. Rakennusmestari oli rakentanut sinne suuren lastenkodin ja sairaalan.