Siten Milada läksi pojan seurassa matkalle. Poika oli Fattingerin Roslin pojanpoika. Fattingerin Roslilla oli kaksitoista äpärälasta, joista jokaisella oli "eri isä", palanen tosi-elämää, joka oli poismenneelle neiti Fiinalle tuottanut monta vihan huokausta ja suuttumuksen puuskaa. Vanhin tyttö, Jula, ei ollut enää tullut äitiinsä. Hän oli päässyt naimisiin. — Ja hänen kolmas lapsensa oli jo aviomiehen. — Se oli nenäkäs vekara, joka ei ylpeillyt mistään niin paljon, kuin "omasta isästään."
— Hän on vaan minun — minun isäni, toisti hän itsetietoisena.
— Etkö lainaisi häntä vähän minulle, sanoi Milada ärsytellen.
— Kyllä, mutta hän tulee taas takaisin, kuului väistävä vastaus.
Milada kulki lumista kylätietä, ei kuulunut muuta kuin lehmäkellojen vilkas kilinä ja ajomiesten ääniä, jotka huutelivat, hei, no, — juhdilleen. — Ikkunoihin pakkautui uteliaita naamoja, siellä täällä tuli vanha eukko ovesta ulos tervehtien.
— Kuka minulle kirjoittaa, mietiskeli Milada.
Ensin hän arveli sen olevan Kesslerin, jolle hän oli jättänyt tarkan osoitteensa. — Fanchon ja Gisi eivät kirjoita noin vaan syyttä. Eikä kai Punatalossa sen erikoisempaa ole tapahtunut?
Lyhyen katkeran hetken hän muisti Gustin, mutta karkoittaakseen sen ajatuksen pudisti hän kiihkeästi päätään alkaen jutella pienen seuralaisensa kanssa.
Poikanen juoksi pihalle ja palasi pormestarin seurassa. Tämä kutsui
Miladan tukehduttavan kuumaan kamariinsa, tarjosi hänelle lasin
Wacholderviiniä, ottaen sitten hyvin säntillisesti kuluneesta
asiakirjalaukusta sisäänkirjoitetun kirjeen.
— Se on saapunut jo kolme päivää sitten, mutta en ole kuullut ketään mainittavan tuolla nimellä, ennenkuin Grüssingerin tyttärentytär arveli, että se kuului sille vieraalle neidille, joka asuu Pappilan-Fiinan talossa. — Onko se siis aivan varmaa?