Milada jätti ikkunan auki ja juoksi portaita alas. — Ikkunasta virtasi kostea, viimainen ilma, joka karkoitti Katariinan haaveilut.
— Minä tahdon rauhaa — kiljui hän ja hyppäsi pois sängystään.
Hän puristi ohimoitaan nyrkeillään, hänen katseensa harhailivat hitaasti ja vaikeasti pitkin rikkinäisiä seiniä kuin etsien jotain. Hän kuljetti ne poikki ruskeankeltaisen, sauhtuneen katon, joka oli täynnään kärpäsenlikaa ja hämähäkin verkkoja. Hänen silmänsä laajentuivat peloittavina muuttuen hullun epätoivoisiksi. Ensi kerran hän näki selvin silmin, kuinka inhoittavassa ympäristössä hän eli.
Äsken hän oli vielä nähnyt muistossaan kukkivia niittyjä, korkeita vihreitä puita ja niitten keskellä talo, joka siinsi sinisenvalkoisena kuutamossa.
Eläimellisen vaanivaksi, ilkeäksi muuttui hänen kasvojensa ilme. Hän näki mustia, rumia sisältä likaisia patoja hellillä, kaikki rasvanruskeat ja nokiset. — Likaämpärin ympärillä oli tahmeata… Tuolla oli rapakoisia kenkiä. — Helvetti, eikö kukaan viitsinyt huonetta korjata! — Tuollaisellako sakilla piti hänen yrittää kohota!
Keikkuvan, typerän ruuniksi maalatun pöytäkaapin alla oli ryvettyneitä papereita. Kaappi meni nurin, kun sitä vähän kovemmin vaan kosketti. Pitikö hänen kulettaa tuo romu pitkin katua!?… Ja huoneessa haisi yöastian hapan saippuan ja virtsan sekainen vesi, — sekä ruokahaju… Piru periköön!… Täällä oli likaista kuin renkituvassa… On jo iltapäivä, eikä kukaan yrittänyt lakaista roskaa lattialta pois…
Kuin varjokuva ilmestyi hänen silmiinsä kaukaa — tasankojen takaa… aurinkoisia huoneita, valkoisiksi kuurattuine lattioineen, jolla oli ihan välkkyvät tammenkellertävät huonekalut. Kaappien lasiovien läpi hohti kirkkaita tina-astioita — joista auringonvalo ihan säteili.
— Ikkunoita verhosivat vaaleankeltaiset kirjaellut puhtaat liinaiset uutimet…
Kaikki oli niissä huoneissa hyvin tehtyä ja vahvaa.
— Mihin häipyivät hänen muistonsa? Lokaan, ihan kuin liejuvyöry olisi niitten yli käynyt. — Tämä oli nyt enää jälellä ja se oli totta.