Erehtymättömästi hän näki kaiken raihnan ympärillään. Näki täplät ja tomun, sormenjäljet ja naarmut. Ja tämä näky syöpyi elämänijäksi hänen mieleensä… Hillitsemättömän riidan ja ropotuksen ääni kuului rappusilta… ovi aukeni vaikealla työntämisellä ja Janka retusti märillä vaatteilla täytetyn kopan kyökkiin. Milada kantoi toisella kädellään pyttyä, joka oli täynnään kirjavia vaatteita, toisessa kädessä hänellä oli vyyhti mustunutta, solmullista pyykkinuoraa. Jäyhänä tuijotti Katariina heihin.
— Nuoran minä kumminkin nappasin pois, — sanoi Milada voitonriemuisena.
— Joudu pian panemaan vaatteet kuivamaan, ennenkuin työmme menee ihan hukkaan — on sääli kaunista pyykkiäni — huokasi nyyhkien Janka nostaen korista pesuvaatteet, joissa oli mullan räiskeitä… Janka ja Milada rupesivat kiinnittämään nuoran kyökkiin katon alle, ristiin ja rastiin ikkunanpielistä oven pieliin, mutta vaatteet painuivat kuitenkin niin alas, että Miladankin täytyi kumartuen kulkea niitten alta. — Kenkään ei ehtinyt tarkata Katariinaa. — Tämä istui tyynenä vuoteensa reunalla pureskellen kynsiään ja vilahtaen vihoissaan sivulleen…
— Sormeni ovat ihan jäykät.
— Odota hetkinen, täti, — huusi Milada, joka loikkasi kuin kissa lattialta tuolille.
Äkkiä alkoi Katariina raivota. Milada katseli häntä tuijottavin ihmettelevin silmin. Janka koetti häntä hillitä heikkoine voiminensa…
— Raadot, — kiljahti Katariina raskaasti vetäen henkeään, — — korjatkaa luunne, — sanon minä, — pidätte sellaista perkeleen elämää yhdestä pyykkikopasta! — Antakaa minun olla rauhassa, — noista saatanan paskoista, — piru periköön — Jumal'auta! — Hän nykäsi mätää nuoraa, niin että se katkesi ja puhtaat märät vaatteet lensivät läjittäin kyökin lattialle.
— Täällä saa hukkua ihan tunkioon! — Pitääkö ihmissielun voida tätä kestää! — On jo iltapäivä, — ja kaikki on sekaisin kuin sikolätissä. — Jumaliste, minä lyön kaikki säpäleiksi, jos ette laita noita pois silmistäni, lutkarujaksit! — Hän kirkui ja ritisti hampaitaan, takoen nyrkillään pöytäkaappia, niin että se retkahti paikaltaan ja luisui syrjälleen. Kaikki mitä kaapissa oli, putosi kilahtaen ja kolisten lattialle. Kuohuvin rinnoin seisoi Katariina vieressä.
Ahdistavalla kauhulla hän vetäytyi huoneeseensa. — Raivo oli vaimentunut. Kaikki mielikuvitus oli hävinnyt. Nyt hänen oli hyvä olla. — Hän katseli tekoaan. Hän katseli sitä hymyillen, koska hänen jännityksensä oli helpoittautunut. — Ikävä vaan oli, että ne olivat menneet rikki nuo kyökkikapistukset. — Turhaa! — Mutta miksi piti hänen suuttua tuosta liasta?… Miksi vaatia, ettei sitä olisi… Onhan tunkiossakin lämmin olla, kun lanta palaa…
Ja pyykki… se oli kovin surkean näköinen. Punaisten alushousujen lahkeet lojottivat tuossa kuin miehen sääret, kun se on saanut naista kyllikseen… Hän nauraa hohotti ääneen ja rajusti mielikuvalleen.