Sitten hän näytti ylpeänä entiselle taloudenhoitajattarelle taloaan.
Ensi kerroksessa oli salin vieressä kaksi tavallisen hienosti sisustettua turkkilaista huonetta. Sen yhteydessä oli pieni suoja, johon johti öljymaalaukseen peitetty sala-ovi.
Spizzari painoi koneiston nappulaa salaperäisesti vilkuttaen tervettä silmäänsä ja Milada näki pian ihmeekseen erikoisen komean huoneen, jossa neiti Irma istui valkaten innokkaana kynsiään ja heti kumartui sirosti sisään astuvalle.
Sohvalla makasi laiha ehkä kaksitoista vuotias tyttö vaaleanpunanen paita vaan yllä…
— Kuka tuo on, kysyi Milada korottaen kulmakarvojaan…
— Se on Lisl… Te ette usko, miten tuolla tytöllä saa rahaa… Ei
kukaan hätyytä minua hänen tähtensä. Isä kyllä joskus hakee rahaa. —
Ja sitte se krenaa — joka kerta, kun tulee taloon — se hamppari! —
Onko tyttö nyt siivompi, kysyi Spizzari kääntyen suosikkinsa puoleen.
— Hävytön se on, senkin heiskale, vastasi suosikki sättien.
— Pitää käyttää kuria kasvattaessaan, mutisi Spizzari vilaisten pikku Lisliin, jonka punaisiksi maalatut lapsenkasvot vavahtivat unessa tuon katseen vaikutuksesta.
— Huone on oikeastaan pelihuone, selitti Spizzari, mutta nyt pidän tyttöä siinä, — ensiksi herrat pitävät salaperäisyydestä, toiseksi, ei isä saa häntä käsiinsä, kun taloon tulee, tuo juopporenttu. Tappelevat ne kumminkin keskenään. Kysykää te, mitä tuo roskakansa oikein haluaa.
Spizzari kuljetti Miladaa edelleen.