Ensi kerroksessa oli kaikella mielikuvituksen keksimällä loistolla sisustettu nukkuma- sekä kylpyhuone, jonka vieressä oli jono huoneita, joita sisustuksen mukaan sanottiin punaseksi, keltaseksi tahi siniseksi saliksi.
Näissä huoneissa ei asuttu. Niissä otettiin vaan miehiä vastaan. Alhaalla Spizzari itse asui. Hänen huoneensa vieressä oli kaksi vaatesäiliötä, jonka suuriin kaappeihin "neitien" vaatteet olivat piiloitetut. Neideillä oli vaan hallussa se, joka ruumista peitti, silkkipaita ja suora esiliina, joka kylminä vuodenaikoina oli yötakin tapainen. Vaieten pani Milada tuon seikan mieleensä.
— Ovatko tytöt tyytyväisiä oloonsa noissa yläkerroksen kahdessa huoneessa, kysyi Milada, — eivätkö ne tee vastusta?
— Mitäh? — Eikö heidän ole hyvä olla? He mellastavat, nauravat ja puhuvat keskenään pötyä. Onhan se parempi kuin, että jokaisella olisi oma huoneensa, kun mikäkin loukko. He tulevat tänne alas syömään ja juomaan kahvia, — heidän elämänsä on kuin silkkiä.
— Kerjäläisinä! — Miks'ei! — Tehdä vastarintaa! Uskokaa, lapseni, kyllä minä otan heistä kapinahalun pois. —
Kyllä Milada sai seuraavassa nähdä tuon lauseen totuudenmukaisuuden.
Kaksi tuntia myöhemmin Bacher pudisteli neidit heräksiin, sitten hän toi noille haukotteleville vettä ja pesusienen, joudutti ja hoputti heitä kiirehtimään, sillä tuo rikas "neiti taloudenhoitaja" oli alhaalla juomassa kahvia.
— Menkää hiiteen ylistyksinenne! — Minä tunnen hänet paremmin kuin te, sanoi Mizzi, — minä en häneen innostu. Hän pitää yhtä vanhan Brennerin kanssa, tuon sian, joka on mätä kuin vanha raato.
— Hänellä on rahaa, toisti Bacher heiluttaen päätään.
Salissa Spizzari istui kuuman kaminan ääressä, jonka edessä oli pöytä kahvivehkeineen.