Keller oli tuskin nousseena lapsivuoteeltaan jo antautunut porttola-elämään, hän yski sekä kärsi kouristustautia, mutta siitä huolimatta hän yritti parhaitten voimiensa mukaan tyydyttää herroja, sillä Spizzari maksoi kuukausimaksun hänen pienestä Milistään.
Niin sairas, kuin hän nyt oli, ei hän olisi mitenkään saanut antautua miehille.
— Tänään ei ole saanut minuuttiakaan nukkua, sanoi Johanna äkäisenä… Hän hyökkäsi raa'asti kreolilaisnaisten kimppuun heidän voidellessaan jalkojaan hajuvedellä — antavatko nuo naudat kenellekkään rauhaa, — tanssivat koko yön niitten unkarilaishonkkien kanssa, jotka olivat heidän kimpussaan.
— Suututtaako, kun eivät välitä sinusta, — ärsytteli kreolilainen virnistellen.
Vihasta vihreänä sähähti Johanna:
— En välittäisi unkarilaisista rosvoista!
— Mutta minusta he pitäisivät, eikö niin? — Vaan minusta! — Mutta minä olen sanonut, ett'en välittäisi heistä, vaikk'en ikinä miestä saisi — rakas mamma? Lisl viskasi nuo lauseet ärsyttääkseen kreolilaisia.
— Juo sinä kahvia, äläkä aina pirstaa, sanoi Spizzari suopeana.
— Se on ennemmin totta, kuin että sanotte isälle, että minä annan vähemmästä kuin sadasta guldenista, intti Lisl.
— Suus kiinni, heilakka, sanoi Irma, iskien häneen nyrkillään.