— Yritinhän sitä jo, sanot Julia nousten seisomaan.
Milada katsoi kelloaan. — Kello on jo yhdeksän illalla, ja te ette ole edes puettu! Näinkö täällä nyt eletään?
— Joudu, tyttö, tee jotain, parkuminen ei auta.
Miladan äänen painossa oli jotain, joka pelotti uudelleen Julian.
Vastaamatta purskahti hän taas itkuun.
— Voi bbb, — voi bbb, — voi…
— Noh, mutta ole nyt hiljaa! Kokoa hynttyysi ja paitasi! — Onko teillä etikkaa? — Kasvosi ovat ihan turvoksissa, — näin et voi mennä alas. Odota!
Milada meni ulos palaten matkalaukkuineen. Pullosta hän pudotti muutamia pisaroita pesuveteen, jonka Jultsch oli sillä aikaa vaihtanut.
— Noh, ja nyt sinä pukeudut nopeasti… Kampaa tukkasi… Aina pitää täyttää tärkein tehtävä ensin elämässä… Älä tee noin! Älä kierrä tukkaasi kiemuroihin. — Letitä tukkasi kuin tavallisesti ja järjestä se entiseen tapaasi. — Noitten harmaitten silmien vaikutuksesta Joltsch pukeutui pian. Hän korjasi tukkansa, palmikoi sen ja kiersi palmikon pyöreän päänsä ympäri. Ensi kerran Punatalossa ollessaan oli Jultsch kammattu: kuin kotonaan. — Mutta enhän voi olla näin talonpoikaisen näköinen, kuiskasi hän puoliääneen kyynelten tihkuessa esiin.
— Hyvä on näin, vastasi Milada lyhyesti.