Hän ähkyi kuin sinä harmaan hämäränä aamuna, jolloin hän oli epätoivoissaan paennut viettelijänsä kartanosta.
Jos hän olisi ottanut minut aviovaimokseen — tehnyt minusta emännän — Jumala on todistajani, että minusta olisi tullut luja huoneenhaltija, sellainen — jota hänen talonsa tarvitsi. Sen minä tiedän, sen tunnen vieläkin tässä elämäni haaksirikossa. Minä olisin kyllä ollut tarkka rouva. Ja vieraita olisin suvainnut talossa ja minä olisin ne hyvin osannut kestitä. Vaatekaapit ja kellarit olisin osannut pitää kunnossa — ja hallita hänen piikojaan ja renkejään vaan silmäyksellä. Ja lapseni, lapseni,… jos se olisi syntynyt laillisessa avioliitossa matschakerhovissa, hänen ylpeytenään, herttaisen kodin auringon valossa, oh, miten minä olisin sitä jumaloinut! — Olisin ollut kunnianhimoisin äiti ja puoliso! — Paras ei olisi ollut minulle liian hyvää!…
Ei hän surrut lastansa, — omaa pirstoutunutta äidinylpeyttään hän suri… Mitä hän teki tuolla kerjäläiskakaralla? Äpärä se oli, — kurjana kurjuuteen syntynyt. Auttoiko sitä rakkaus?… Hyvään aikaan sen piti oppia juomaan, se oli sille hyödyllisintä… Ja sitte mailman rannalle!
Uhri uhrista!… Hän ja hänen ylpeytensä oli myös teurastettu… Hän sen oli tehnyt!… Tytön lihallinen isä!… Mahtavana ja koppavana oli hän ristinyt käsivartensa rinnoilleen ja nauranut makeasti.
— Vai sinä meinasit päästä rouvakseni… Katariina, älä ole noin suurellinen!… Jos meidän kartanon esimies sinua miellyttää, voisin tuupata teidät yhteen… Kyllä se sinulle mielellään vaun laittajaksi tulee…
Tuntien voimansa oli Katariina kimmonnut hänen silmilleen ja takonut hänen rintaansa… ja kynsinyt hänen kasvojaan… Mutta mies, joka oli vahvempi, oli vaan nauranut.
— Kissa — sanoi hän virkkamatta muuta. Silloin Katariina helpoitti ja meni epätoivoisena sisään.
Varhain seuraavana aamuna hiipi hän Jankan luo ja kertoi kaikki… Ja tuo raukka polvistui lattialle ja väänteli vaan käsiään. Katariina vaikeroi ja vannotti. — Kultaseni tule mukaan! — Jos minä lähden yksin, niin menen veteen. Älä hylkää minua ja lastani! — Kulta Janka, jos sinä tulet mukaani, tulee hän meitä etsimään, meitä kolmea jo sinunkin takiasi. —
Onneton olento suuteli vaaleatukkaisen Jankan sormia, joita hirvittävä pelko kouristi.
Molemmat tytöt pakenivat ennen auringonnousua Katariinan viettelijän talosta. He pakenivat peräti paikkakunnalta. Eräänä iltana he vihdoin saapuivat melkein ilman rahaa väsyneinä ja umpimähkään outoon suurkaupunkiin. Katariina kirjoitti ensi työkseen viettelijälleen, että hän palaa heti Jankan kanssa, jos mies tahtoo naida hänet velvollisuuden tunteesta. Hän ei pyydä armonosoitusta, vaan hän vaatii oikeutta. Miehen pitäisi tietää, mikä Katariina oli luonteeltaan. Eikä hän tulisi vaivaamaan häntä rakkaudellaan.