"Meidän kesäinen ilomme ei ole loppunut, Andreas, — kirjoitti Katariina, — se liikkuu elävänä ja ihanana kohdussani, vaatien, että minä turvautuisin sinuun. Mieti mies tekoasi, äläkkä syökse sitä kurjuuteen, joka voisi sinulle onnea tuottaa."
Heti tämän kirjeen perästä saapui suuttunut vastaus. Viettelijä selitti, että hän ei anna kaikkien karanneiden naikkosten tehdä ehdotuksia itselleen. Jankan on palaaminen kotiin heti paikalla. Hän on ottava hänen ruumiistaan halun lähteä maita kiertämään kaikkien vierasten lutkien kanssa. Mitä syntyvään lapseen tuli, aikoo hän siitä huolehtia, jahka aika kuluu. Kunnon miehenä ei hän aio kieltäytyä isän velvollisuuksista, ja sillä hyvä.
Hienossa vihmasateessa istuivat molemmat tytöt aivan toisiinsa nojautuneina ja vilusta värjöttäen märällä puistopenkillä. Jankan vaaleatukkainen pää lapsellisen mitättömine piirteineen kätkeytyi masentuneena Katariinan povelle. Katariina istui suorana tuijottaen ilmeettömin silmin yhä synkkenevään ilta-ilmaan.
Sellainenko tuo mies oli?… Kuin koiran oli hän potkaissut lemmittynsä kadulle. Itse istui hän lämpöisen lietensä ääressä, silloin kun hänen lapsensa ja sen äidin täytyi lähteä maantielle vaeltamaan.
— Mutta Janka on minun panttivankinani. — Ensi kerran se juolahti hänen mieleensä ja hänen katseensa leimahti kuin salama vaalealle päälaelle, joka oli painunut aivan ales hänen rinnoilleen. — Tule Jan, tule, kuiskasi hän käheästi. Lämmitelläkseen istuutuivat he kellarikerroksessa sijaitsevaan kahvilaan. Siellä antautui heidän seuraansa vieras rouvasihminen. Tämä oli kovin ystävällinen ja lohduttava, kyseli viekkaasti ja imarrellen ja sai lopulta kuulla koko Katariinan jutun, jonka tämä kertoi vihasta ja halveksumistunteesta käyristynein huulin.
— Kyllä tuo mies vielä nöyrtyy — selitteli rouva. — Hän ei voi hyljätä tykkänään noin kaunista naisolentoa eikä noin herttaista tyttöstä. Totta totisesti, miehen täytyy alistua. Mutta siihen asti oli pakko malttaa mielensä ja kestää paljon ajaakseen asiansa läpi. — Rouva pakinoi vielä yhtä ja toista, kertoi hauskoja kaskuja, antoi salaperäisiä viittauksia rahasta ja silkkipuvuista, maksoi laskun ja otti tytöt vierasvaraisena luokseen yöksi.
Matschakerkartanon herra ja viettelijä oli kahdeksan päivän kuluttua sen verran lauhduttanut vihansa ja vainonhalunsa, että ajoi nelivaljakollaan kaupunkiin sopiakseen asioista rakastettunsa kanssa sekä ottaakseen sisarentyttärensä kotiin.
Hän saapui liian myöhään. Tytöt olivat molemmat jo poliisin valvonnan alaisia ammattihaureusnaisia sekä asuivat huonomaineisessa talossa. Ihanalta ja kovalta oli tämä kostonhetki tuntunut. Ja vaikka Katariinan olisi ollut pakko heittää henkensä tuon miehen tappamana, ei hän olisi sitä häikäillyt saadessaan nauttia näöstä, mistä kukaan ei vielä ollut saanut tässä maailmassa nauttia, nimittäin tuon ylpeän talonpojan mielen ruhjoutumisesta. — Siinä hän sai seisoa Katariinan edessä kalpeana kuin liinainen vaate. Kaikki veri näkyi virranneen pois hänen härkämäisestä niskastaan. Hänen paksu keltaisenharmaa naamansa oli kamalan näköinen. Ihan se näytti kuin kuolleelta…
— Perkeleen perkeleitä, sihisi hän voimatta sanoa muuta.
Hän potkasi itkevää Jankaa — sylkäsi hänen päällensä — ja poistui.