— Perkele! — Siinä silmänräpäyksessä tunsi Katarina saatanallista nautintoa, helvetiniloa!
Ja hän istui Jankan viereen, otti hänen kätensä kasvoilta ja nauroi — nauroi niin sydämmellisesti, että emäntä tuli huoneeseen ja käski hänen pitää vähempää ääntä.
Tämä nauru sai Katarinan unohtamaan sen naurun, joka tuon miehen huulilta oli helähtänyt, ja joka ei siihen asti ollut hälvennyt Katarinan aivoista.
— Perkelettä — ja hänen toimiaan ei vaan niin rankaisematta pilkata, rakas talonjussi! — Ja nyt piti Jankan palata kotiin, — miks'ei — olihan Jankalla siihen kova halu. — Tyynny, Janka, — äläkä itke! Herra antaa sinulle erehdyksesi anteeksi, ehkä hänellä onkin jalo sydän todellisia katuvaisia kohtaan… Onhan hänellä sinua varten jokin mökkirähjä korvessa… Onhan hänellä renkejä, jotka pitävät kunnianaan saada paikata kartanoherran naissukulaisen kunniaa… Hänen muijansa olisi sentään aina manttaalimiesverta… Pastori siunaa koko jutun — hyvästä palkasta — ja valmistaa asiallisille asuinsijan taivaassa. —
Ja niin ovat kaikki autuaat…
Janka ei kelvannut enään kauvemmin täällä. — Hän ei osannut muuta kuin vinkua ja marista… Ei sellainen tapa enää vedä liikkeessä mitään. —
Liikkeessä tarvitaan tuoretta ihmislihaa…
Katariina nosti pullon huulilleen ja joi… Ja mitä hittoa häntä liikutti kenenkään muun ihmisraadon kohtalo kuin oma… Kuolema… on pötyä… Kuka tietää, minkä onnen potkun Katarina vielä saa tuntea… Ehkä jokin kreivi häneen hullaantuu ja Katariina saa ajella höyhenpatjoilla sisustetuissa vaunuissa…
Katariinan aivoissa velloivat ajatukset tyyneinä ja mieluisina…
Tuntien epäselvästi tehneensä jollekin vääryyttä — ja humalan hempeyttämänä — läksi hän kävelemään —