Mutta hänet pakotti siinä olemaan se tumma olento, joka kumartui kirjoittaen muistikirjaansa; hän kiemurteli niitten katseitten loihdusta, jotka hänen päänsä yli johtivat sisäkköä.
— Juo toki, juo, — sanoi Gust levottomasti nostaen viinillä täytetyn lasin Julian huulille.
— Minä en kaipaa viiniä, — sanoi Jultsch levottomasti; — minä kestän liian vähän.
— Iloitse sydämeni, elämä on kevyttä… sanoi Gust pois suunniltaan tuijottaen eteensä, — täytyy vaan — täytyy ehdottomasti, — ensin vaappua niin kauan sinne ja tänne, kunnes oppii tuntemaan tukipisteensä. Sitten ei mitään voi enää ihmiselle tapahtua.
Jultschin silmät kävivät ympyriäisiksi. Hän siveli Gustin vatsaa. —
Vääntääkö sitä, kysyi hän säälivänä.
— Hän on vähän hiomaton — maalta kotoisin, herra tohtori… Vähän lapsellinen, — mutta terve hän on, lauhkea, eikä osaa vehkeillä, sanoi Spizzari lähennellen.
Gust suuteli Juliaa… Amen, sanoi hän pakotetun iloisasti, luvattu ja yhdistetty… Hääpuheesi oli hyvä, Nelly. — Hei, tuokaa samppanjaa. Tässä kannattaa jo vuodattaa uhriviiniä.
Korkki paukahti. — Tule, armaani, juokaamme itsemme kuninkaalliseen humalaan… Eläkööt kaikki ne, jotka ovat löytäneet tukipisteensä. — Tämä on mainiota, suloinen juoma valuu suloisen tyttöni kaulasta alas! — Olet oikeassa, — alas kaikki, joka on hapanta, pisteliästä ja rohjoista, olkoon se sitte viiniä, laulua, tahi nainen… Alas!
Gust pyyhki otsaansa…
— Nolo olet, nolo, sinä jäljittelet vaan Joszia… Teet itsestäsi talon narrin… Sen sijasta, että tahdot olla pureva, näytät hänelle, miten kärsit!