Konemaisesti astui Milada ikkunan ääreen. Sotilassairaalan kirkonkello helähti ilmassa.
Sen ääni teki hänelle hyvää. Hän jaksoi koota ajatuksensa. Miksi tuo öinen ilveily kiusaa minua? — Mitä minä pelkään? — Miksi minä vapisen? — Siksikö olen arka, että olin Jo osunut kulkemaan varmaa päämaalia kohtaan? — Voinko minä sen uudelleen menettää? — Milada pudisti päätään, hyläten tuon aatoksen. —
Ja kuitenkin!
Erään haavan sisintä, haavan, joka ei vielä ollut mennyt umpeen, poltti tuska, joka uhkasi hukuttaa sen varmuuden, jonka Milada oli sieluntaisteluillaan saavuttanut.
* * * * *
Kuvaamattoman hyväntunteen vallassa heräsi Julia seuraavan päivän keskivaiheilla vuoteellaan.
Hän lepäsi kauniissa, sinisillä matoilla ja sinisillä uutimilla varustetussa huoneessa. Hän oikasi itseään tilavassa messinkisängyssä, tuntien häiritsemättömällä mielihyvällä ensi kerran Punatalossa peitteensä pehmeyttä, liinavaatteiden raikkasta sileyttä, pulsterin kireää kimmoavaisuutta. Hän vaipui, tarkastettuaan itseään sangen runsasaikaisesti vastapäätään riippuvassa seinäpeilissä, siihen ihanaan mielikuvaan, miltäpä tuntuisi, jos joku hänen kyläkumppaneistaan nyt saisi kurkistaa ovesta sisään.
Hän oli aina tiennyt olevansa komea ja siisti, ja joka kylätanssissa hän oli ollut ensimäinen: mutta että hänelle tällainen onni sattuisi, sitä hän ei ollut voinut uneksiakaan. Kaupunginherra! Tohtorimies! — Sellainen rakastettava kaunis mies piti hänestä!
Autuaana hän sulki silmänsä.
— Aah, ooh, uuh, hän haukotteli, hengittäen hajuveden tuoksulla täytettyä ilmaa.