Mutta ensimäisten päivien kuluttua olivat nämät laihat keskusteluaineet loppuneet; he istuivat vierekkäin vaieten, — Gustin polttaessa tupakkaa ja kuljettaessa keppiään maton kukkakuvioitten ääriviivoja myöten…
Julia katseli Gustia ajatellen, että hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin taivas ihanana aurinkoisena päivänä. Hänestä Gust oli viisaampi ja parempi kuin kaikki muut miehet, jotka kävivät Punatalossa…
Niinä neljänä lyhyenä päivänä, joina Julia tunsi Gustin, oli Julia peloittavan syvästi rakastunut Gustiin… Vaikka häntä piiskattaisiin, — lyötäisiin kuoliaaksi, — niin hän ei voisi enää elää sillä lailla kuin ennen. Hän ei voisi keikailla tässä samassa sinisessä huoneessa toisille miehille, — ei, voi ei!… Sen tunsi Julia niin ihmeen syvästi sydämessään istuen vaieten Gustin vieressä…
Mutta hän ei uskaltanut puhua siitä, — hän ei uskaltanut kajota Gustin käteen, tuohon hienoon, valkoiseen, sormuksilla koristettuun käteen…
Vähän väliä Gust otti kirjan käteensä, selaili sitä kulkien huoneessa edestakaisin lukien…
Julia juoksi ulos, kehoitti tyttöjä olemaan hiljaa "kasarmissa", pyysi, ett'ei talonmies läiskyttäisi ovia, sillä tohtori "lueskeli"… Mieluimmin hän olisi hillinnyt kelloa, jos se olisi ollut hänen vallassaan… Hän uskalsi tuskin hengittää, istuen kädet ristissä Gustin vieressä huomaamatta yksinkertaisuudessaan, ett'ei Gust kääntänytkään lehteä, vaan tuijotti turhanpäiten ja tajuttomana painettuun sivuun…
Kello kymmeneltä he menivät saliin… Gust söi siellä illallisensa. Julia ei poistunut koko aikaan hänen vierestään, hän ei kärsinyt, että joku puhui Gustille tahi tuli hänen huomionsa esineeksi. Julia seisoi Gustin tuolin vieressä, kunnes Gustin ruoka oli tuotu, kunnes Gust söi kaiken, minkä hän vaan halusi.
Gustin täytyi itsekin hymyillä sille vakavuudelle, millä Julia valkkasi hänen lasinsa hohtavan puhtaaksi, taittoi ruokaliinan, haarukalla iski ruokapalaan hyväntahtoisesti päätään nyökäten tarjotessaan sen Gustille, pyyhkäsi leivänmuruset ja tupakantuhkan hänen takkinsa rintamuksesta ja sille sydämellisyydelle, millä Julia teki hänelle muitakin palveluksia, kunnes Gust käski Julian istahtaa ja syödä myös, jota Juliakin teki loistavin kasvoin ja hyvällä ruokahalulla.
Kello yhdeltätoista jätti Gust talon.
Julia seurasi Gustia käytävän ulko-ovelle saakka, siellä yön pimeydessä, sydän täynnään huolta, miten hänen rakastettunsa käynee, puhui hän taas kotoista maalaismurrettaan kuiskaten Gustin korvaan: — Jumala suojelkoon sinua, heilini, muista aina minua…