Tarvitsematta enää mennä saliin, sai Julia palata omaan huoneeseensa; hän istui siellä kauan, kauan valveilla muistellen kaikkia niitä asioita, joista he olivat puhuneet, muistellen joka Gustin sanaa, joka hymyä, joka katsetta.
Julia siveli Gustin kirjoja, kokosi hänen paperossiensa kultaisia pätkiä, otti niistä tupakan ja kasasi sen yhteen.
Tässä haavetyössään äkkäsi hän nyt vasta selvästi ja varmasti, mitä hänen olisi pitänyt sanoa Gustille…
Hän olisi tahtonut selittää Gustille, miten häntä iletti elää Punatalossa, — miten hän pelkäsi täällä,… että hän ei tahtoisi olla mukana siinä elämässä, jota täällä vietettiin…
— Milada neiti oli kyllä luvannut ottaa hänet mukaansa… Mutta Julia ei tahtonut enää lähteä Miladan seuraan… Hän ei tahtonut elää muun ihmisen kuin Gustin kanssa. Hän tahtoi elää — koko elämänsä ijän ainoastaan Gustin kanssa! —
Ja Julia päätti lujasti puhua Gustille seuraavana päivänä tästä asiasta; kyllä Gust hänet käsittäisi, vaikka Julia ei osaisi sitä ilmi tuoda kyllin sivistyneesti ja ylhäisesti.
Mutta kun Gust saapui seuraavana päivänä Punataloon, alkoivat Julian mykät hellyyden osoitukset taas. Julia osasi vaan näyttää, kuinka kallis Gust oli hänelle, — mutta hän ei rohjennut.
Hänen kurkkunsa oli kuin kuristunut sulasta pyhästä kunnioituksesta. Hän ristitsi hiljaisella nöyryydellä kätensä hymyillen Gustille kyynelten samentaessa hänen katsettaan…
Mutta ihan huomiotaan kiinnittämättä liukui Gustin kiihtynyt, levoton katse tuon yksinkertaisen olennon ohi. Gust hylkäsi Julian lemmen lahjan niinkuin hän hylkäsi hänen kukkean ruumiinsa, joka kuitenkin Gustin vähimmästä kosketuksesta kiihkosta värähti..
* * * * *