— Minä en välitä kahvista. Me lystäilemme tuolla ulkona, sanoi hän. — Julia nyökäytti päätään tytöille, häviten Bacherin seuraamana ottamaan itselleen puvun.
— Pankaa merkille, että tuo ei kuole ilotyttönä, sanoi Johanna nostaen merkitsevästi sormensa.
— Etkä sinä, — vaikka eläisit kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi, lisäsi Spizzari… Askeleita kuului käytävästä.
Milada tunsi nuo askeleet! — Hän kuunteli. Alhaalta avattiin ovi, — sitten kuului kumea kolahdus. Mizzi juoksi ikkunaan aukaisten sen.
— Luonnollisesti, he ottivat ajurivaunut… Mizzi veti ikkunapuolikkaan paukahtaen kiinni.
— Kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti, sanoi Spizzari äidillisesti virnistellen.
— Kylläpä tulee minunkin vuoroni kerran, koska tuo on noin ilotyttöihin menevä, sanoa hohotti Johanna jääden tämän sanottuaan suu auki ihmettelemään, sillä siitä syntyi yleinen äänettömyys.
Lukuunottamatta noita kahta merentakaista kreolinaista, jotka osaaottamatta keskusteluun polttivat tupakkaa ja tarkastivat jalkojaan, kääntyivät kaikkien katseet vahingoniloisina ikkunapieleen päin, jossa Milada istui tehden työtä pää painuneena alas.
Vavahtamatta kesti hän kaikkien katseita, jotka imeytyivät häneen kuin ilkeät itikat.
— Minä menen Gustia vastaan, jo tänäpäivänä, heti, kun hän astuu saliin, ajatteli Milada kylmänä ja päättäväisenä. — Minä en alistu enää hänen tyhmään kostonhommaansa.