Huoneen valaisi vaan kalvakas, kylmä joulukuun päivä. Kolea kosteus täytti sen.
Ruumiillistunut raskasmielisyys oli painanut leimansa näihin nuoriin olentoihin. He olivat kietoutuneet sitkeän, painavan tahdottomuuden harmaaseen, hienosilmukkaiseen verkkoon. Kello naputti yksitoikkoisesti, sade rapisi ikkunanpuita vastaan, saattoi kuulua helmien risahdus, joita Milada pujotti helmastaan lankaan. Spizzari puhdisti hiusneulalla hampaitaan, vilahtaen vähän perästä tarkaten kiehuvaa kahvivettä kuvitettuun päivälehteen.
— Hyvä Jumala, tänään ei sade lakkaa ollenkaan. Voisi luulla, ettei se taukoa enää koskaan, sanoi Winkler nostaen silmänsä kirjastaan.
— Tuo ihminen ajaa huvikseen Praterpuistossa ja minä kuolen ikävyyteen, murisi Mizzi potkaisten yökenkänsä luotaan.
Winkler löi kirjansa kiinni pistäen sen allensa. — Romaanien lukemisesta menee pää ihan pyörälle.
— Parsi sukkiasi, sanoi rouva Spizzari, osottaen sormellaan Winklerin sukkaa.
— Rakas mamma, Jumala on todistajani, että olen niitäkin parsinut! Olen parsinut jo seitsemän eli kahdeksan paria. Eikö totta, Irma? Mutta ajatukseni eivät tee minua tyytyväiseksi… Kaikki muu menee mukiin! — Mutta ompeleminen tekee minut alakuloiseksi… Miten neiti Milada jaksaa aina ommella?… Winkler katsahti vinosti Miladaan, joka ei siitä välittänyt… Taasen valtasi vihamielinen vaikenemishalu nämät ihmiset.
Johanna asetteli kortteja… Vaikka asettaisin kortit miten tahansa tuosta ihmisestä, niin on kissa aina vasemmalla ja koira oikealla puolella, ja koira osaa kaikissa tapauksissa salata petollisuutensa.
— Minä astun hänen luokseen ja kysyn: Gust, mitä sinä aiot tehdä tytölle… En uhraa sinulle tyttöä, — toisti Milada itsepintaisesti ajatuksissaan. — Jo kauan, ennenkuin sinä tyhmine kostonpuuhinesi takerruit hänen kurjaan elämäänsä, olin minä päättänyt pelastaa hänet. Enkä minä luovuta häntä sinulle. — Milada laski työn kädestään katsahtaen ylös.
Häntä ympäröivät vaan kalpeat, runneltuneet, vihan ja häijyyden kaivertamat kasvot.