Ilkeitä katseita singahteli häneen häikäilemättömästi.
— Ne eivät osaa muuta kuin vihata, ajatteli Milada. Ja hengittäessään syvään kaikkosi hänestä viimeisten päivien ahdistus… Vapaa, elämänvoimainen päättäväisyys karkoitti sen tuskaisen painon, joka oli pusertanut hänen sieluaan.
Gust repi hänen sielustaan kaiken nöyryyden tunteen, — kaiken epäröimisen, kaiken katuvaisuustunteen. Nyt piti hänen toimia… Hän riemuitsi siitä hetkestä, jolloin hän sai kaikkien kuullen astua Gustia vastaan sanoen: Mitä sinä tahdot minusta? — Jätä tyttö rauhaan, mies. —
Milada tunsi veren virtaavan voimakkaasti ruumiissaan kuin odottaessaan iloista toimintaa.
* * * * *
Miladan päätös tuli liian myöhään. Tunti sen jälkeen, kun Gust oli lähtenyt Jultschin kanssa ajelemaan, toi hän hänet takaisin Punataloon.
Hilliten nyyhkytyksiään yritti Jultsch tarttua Gustin käteen. Gust ei sitä liikettä huomannut, hän huusi vaan ajurille ja vaipui piiskan läimähdettyä ähkyvästi hengähtäen vaunujen patjoille. — —
Salissa seurattiin jännityksellä vaunujen saapumista. — Noh, armollinen neiti saapuu, veurui Mizzi aukaisten salin oven.
Milada kokosi työnsä kohdistaen katseensa kylmänä ja ankarana sisään käytävään päin… Hänen kasvonsa olivat tyynet, ainoastaan silmien alla oleva iho värähti hieman…
Jultsch saapui portaita ylös, — yksin, kasvot itkusta turvonneina.